My body is my temple
Iän myötä olen alkanut yhä enemmän ja enemmän kunnioittamaan kehoani. Kun se on väsynyt, lepään. Kun se on nälkäinen, syön. Kaikessa pyrin kuuntelemaan kehoni viestejä, koska muuten mennään metsään ja pahasti. Huomaan tämän niin hyvin todeksi aina, kun elän elämässäni ns. hektisempiä aikoja. Viimeisen viikon aikana olen kuunnellut todella huonosti kehoani, en itseasiassa ole kuunnellut sitä juuri ollenkaan. Olen syönyt huonosti ja huonolaatuisempaa ravintoa, liikkunut minimaalisesti, nukkunut kuuden tunnin yöunia ja stressannut. Olo on uupunut. Viime päivät muistuttavat minua ehdottomasti siitä miten en halua voida.
Minä rakastan vartaloani, itseäni kokonaisuutena. Aina näin ei ole ollut mutta olen opetellut rakastamaan. Olisi hyvä jos oman vartalonsa voisi kokea parhaaksi ystäväkseen, koska se kulkee mukanasi koko elämän ajan. Se on pyhä minulle ja sinulle, joten sitä kannattaa oikeasti vaalia. Ennen vedin ravintoa ihan eri mentaliteetilla kuin nykyään. Tänä päivänä tahdon tehdä hyviä valintoja ruoan suhteen, sellaisia joista kroppani pitää. Siinä onkin yksi syy sille miksi käytän esimerkiksi superfoodeja, marjoja, luomutuotteita ja pyrin syömään mahdollisimman puhdasta ja hyvälaatuista ravintoa. Haluan, että vatsani voi hyvin ja se hymyilee minulle. Toki mieleni janoaa välillä herkkujakin, sokerista ja suolaista. Ei pidä olla liian ankara. Kuuntelen kehoani myös liikunnan ja unen suhteen. En vedä itseäni ylikuntoon, en pakota lenkille ja lepään jos sille tuntuu. Kehon pitää antaa myös nautiskella, sekä elää mahdollisimman stressivapaata ja huoletonta elämää.
Toki välillä on näitä aikoja, jolloin keho on kovilla ja mieli vieläkin kovemmilla. Näissä tilanteissa mielestäni korostuu se, että itseään pitää kuunnella. Lepo on paras lääke väsymykseen ja stressiin, myös minulle muistutuksena! Pitää unohtaa suorittaminen ja itsensä pakottaminen. Elämä ei ole mikään kilpajuoksu, vaikka se monesti sille tuntuukin.
Mielestäni omalle keholle erinomainen synonyymi on temppeli. Omaa kehoaan voi myös miettiä erillisenä osana, jonain rakkaana ja sellaisena ulkoistettuna asiana. Miten sinä hellit ja hoivaat sitä? Kuten vaikka lemmikkiäsi, ostathan sinä hänellekin niitä parhaita mahdollisia raksuja vaan ja ainoastaan, koska rakastat. Huolehdit, että lemmikkisi saa elää mahdollisimman hyvää elämää. Sama pätee omaan vartaloon. Se on rakas kokonaisuus jolle sitä tahtoo vain parasta. Miksi siis en huolehtisi siitä, että se saa mahdollisimman hyvää ravintoa? Miksi rääkkäisin sitä urheilulla äärirajoilleen?
Ehkä oma ajatusmaailmani on hieman hippeytynyt tässä iän myötä, sillä kyllä minäkin joskus ihailin oman kehonsa viemistä äärirajoilleen, suoranaista rääkkiä. Nyt olen enemmänkin sellainen kehooni lempeästi suhtautuva. Ei se sixpack tai muuten treenatumpi kroppa yksinkertaisesti tee minusta onnellisempaa. Sen sijaan hyvin hoidettu keho, sellainen joka hymyilee ja on elinvoimainen, tekee minusta onnellisemman. Tässä ajassa korostetaan mielestäni liikaa suorittamista, oman kroppansa loppuun ajamista. Miksi emme voisi vaan opetella nauttimaan?
Heräsikö teillä ajatuksia? Oletteko nykyään lempeämpiä kehollenne kuin aikaisemmin?
