Naisilla on lupa vaatia kumppaniltaan
Silmiini osui tänään Helsingin Sanomien sivuilla mielipidekirjoitus, joka nosti karvat pystyyn. Kyse on tästä Markus Sormaalan tekstistä, jossa hän väittää kulttuurimme kasvattavan naisista nirsoja kumppanin etsinnän suhteen. Kiteytettynä – liian moni meistä etsii rinnalleen täydellistä prinssiä ja/tai usein hylkää kumppaninsa parisuhteessa, koska epärealistiset odotukset eivät täytykään. Haluamme olla prinsessoja ja sitä rataa… Miehet tietenkin suhtautuvat asiaan realistisemmin – kuin käytetyn auton hankintaan. Anteeksi mitä?
Mielipidekirjoitus on tietenkin aina mielipidekirjoitus ja jokaisella meistä on oikeus mielipiteeseen. Ärsyynnyin kuitenkin tekstin yleistävästä ilmapiiristä ja siitä, että naisten leima tekstissä on nirso ja tyytymätön. Toisaalta taas teksti heijastaa mielestäni jonkunlaista katkeroitumista kirjoittajan puolelta. Ja vertauskuvat käytetyn auton hankintaan taas sovinismia. Se, ettei jokainen mies löydä helposti rinnalleen oikeaa kumppania – ei nyt vaan ole yleisesti ottaen naisten vika. Tuollaisessa tilanteessa katsoisin (anteeksi nyt vaan) peiliin.
Itse olen aina pitänyt seurustelua jollain tapaa todella isona juttuna. En ihastu herkästi ja jotta rakastun – siihen vaaditaan todella paljon. Se, että alan seurustelemaan vaatii kohdallani sen, että löydän rinnalleni ihmisen joka tuntuu monin tavoin sopivalta. Ei myöskään riitä, että herra on paperilla hyvä – vaan tarvitaan se tunne. Tuon ihmisen tulee todella kolahtaa, saada minut nauramaan ja tuntemaan oloni hyväksi. En vaadi mitään ylellisyyksiä tai satujen prinsessana olemista – en todellakaan. Uskon, että aika harva nainen loppupeleissä vaatii. Tänä päivänä kenenkään ei myöskään tarvitse hankkia parisuhdetta taloudellisten tai sosiaalisten syiden takia, ellei näin välttämättä halua. Siksipä meillä on myös lupa olla nirsompia ja valita juuri sellainen kumppani joka hyvältä tuntuu. Halutessaan jopa odottaa sitä unelmien prinssiä niin pitkään, kuin tahdomme.
Olen aina ollut myös sitä mieltä, että olen mieluummin sinkku, kuin tyydyn johonkin ihan ookoo vaihtoehtoon. Mielestäni onkin kohtuullista ettei kenenkään tarvitse tyytyä kakkosvaihtoehtoon, vaan voimme uskoa rakkauteen ja siihen ”oikeaan” (joita heitäkin voi olla elämämme aikana useampia). Onhan tässä toki olemassa riski, että olen lopun elämääni yksin mutta sittenpä olen. Viihdyn hyvin myös itsekseni, joten miksi ottaisin elämääni jonkun ihmisen, joka tuntuisi lähinnä riesalta? Tyypin johon tyytyisin. En vaan tarvitse miestä rinnalleni tunteakseni itseni kokonaiseksi. Tällä hetkellä en siis ole vielä uuteen suhteeseen valmis, mutta puhun nyt yleisellä tasolla ajatuksistani.
Olen aina ihmetellyt myös sitä, kuinka joillekin ihmisille voi olla elämän ykköstavoite löytää rinnalleen kumppani? Tai siis – eikö rakkaus ole yksi elämän osa-alue, eikä elämämme tärkein päämäärä? Jos kuitenkin etsit kumppania alituiseen ja tulet joka kerta torjutuksi, on kyllä syytä miettiä olisiko itsessä jotain kehitettävää? Kannattaa katsoa peiliin ja miettiä mikä on vikana. Ei aina vaan voi olettaa, että me muut laskisimme rimaa sinun vuoksesi – sitä ei tule tapahtumaan.
Tuohon kirjoittajan väittämään parisuhdeasiaan en edes viitsi kommentoida suuremmin. Onhan varmasti jokaiselle fiksulle ihmiselle sanomattakin selvää, että yleensä nainen ei lähde suhteesta vaan heppoisin perustein. Ei ainakaan tapauksessa, jolloin siihen on lähdetty mukaan koko sydämellä! Jokainen parisuhde on iso hyppy ja uskon, että meistä hyvin moni taistelee todella säilyttääkseen suhteensa. On tietysti olemassa erilaisia ihmisiä ja toiset aloittavat suhteita kevyemmin perustein, kuin toiset. Jos seurustelu on jo alunperin lähinnä toiseen tutustumista – on aika luonnollista, että siitä lähdetään jos toinen alkaakin tuntumaan väärältä. Se puolisko joka jää rannalle näppejään nuolemaan, ei voi kuin jatkaa elämäänsä. Kasata itsensä ja ottaa tuonkin yhtenä osana elämänkoulua. Ehkä seuraavalla kerralla tutustuu riittävän hyvin ihmiseen, jonka kanssa seurustelun aloittaa.
Ylipäänsä tuollainen miesten puolelta tuleva rutkutus siitä, kuinka naiset ovat nykyään vaativia plaa plaa on mielestäni lapsellista ja naurettavaa. Kehittäkää itseänne – älkääkä rypekö itsesäälissä tai syyllistäkö muita. Jokaisella on oikeus vaatia kumppaniltaan juuri niitä asioita, joita itse haluaa.
Vai mitä mieltä te olette? Ollaanko me naiset tänä päivänä jotenkin liian nirsoja? Heräsikö ajatuksia aiheesta?