Neljä ajatusta tähän päivään
Minussa, kuten varmasti jokaisessa meistä, on ihmisenä useita erilaisia puolia. Yksi puoleni on rauhallinen, pohtiva, syvällinen ja vetäytyvä. Tykkään olla itsekseen, kuunnella ajattelemisen aihetta antavaa musiikkia ja äänikirjoja, kirjoittaa ajatuksiani ylös sekä ylipäänsä miettiä elämää. Viimeisin viikko on ollut jälleen rauhallisempi, eli olen pyrkinyt olemaan paljon yksin, sillä olen tarvinnut omaa aikaa. Yleensä näinä viikkoina tapahtuu ajatuksen tasolla paljon ja nämä viikot ovat niitä, jotka lataavat akkuni täyteen. Bloginkin suhteen tuntuu, että nimenomaan nämä ”erakkoviikot” ovat niitä, kun minulla on tänne jotain syvempää annettavaa. Kun elää hektisemmin ja menee siellä täällä (mikä sekin on kivaa), ajatus on levotonta ja minun ainakin usein hankala keskittyä jäsentelemään mieltä tekstin muotoon. Tänään on kuitenkin sellainen päivä, kun mieli on tyyni ja siitä johtuen haluan jakaa tämän postauksen, johon olen ripotellut ajatuksiani menneiltä viikoilta.
Emme ole yksin tunteidemme kanssa
Huomaan usein vaikeina hetkinä vetäytyväni kuoreen ja tuolloin koen olevani yksin tunteideni kanssa. Todellisuudessa tunteet ovat universaaleja ja niitä tuntee meistä jokainen. On sitten kyseessä ilo tai suru, ahdistus tai pelko, jokainen meistä on välillä näiden tunteiden äärellä. Tuossa tunteikkaassa hetkessä ei välttämättä kuitenkaan auta ajatus siitä, miten muutkin kokevat samaa, sillä tunne on itselle siinä hetkessä niin henkilökohtainen.
Olen tässä viime vuosina opetellut paljon tunteiden kohtaamista, ymmärrystä ja joidenkin kohdalla myös hallintaa. Ehkä vaikein tunne kohdata, on pelko, johon liittyy myös ahdistus. Sen kanssa koen taantuvani pikkulapsen tasolle, eivätkä opitut asiat tunteista tai niiden kohtaamisesta meinaa riittää. Haluaisin oppia noissa tilanteissa avautumaan läheisille, jolloin mieleni rauhoittuisi varmasti järkevän keskustelun kautta. Mikä siinä onkin niin vaikeaa? Ehkä se johtuu opitusta tavasta pärjätä ja olla pärjäävä, enkä ole oppinut näyttämään ”heikkouttani”. Toisaalta välillä myös huomaan, miten toisen vaikeiden tunteiden vastaanottaminen saattaa olla minulle kuormittavaa. Ei tokikaan silloin tällöin, mutta mikäli tilanne jatkuu pitkään, huomaan ahdistuvani toisen ahdistuksesta. Haluaisin olla se henkilö, joka jaksaa ottaa vastaan päivästä toiseen, mutta ehkä kyseessä on edelleen jossain määrin oma vaikeus kohdata omia vaikeita tunteita. Tärkeintä tunteidensa kanssa työskentelyssä on antaa itselleen aikaa. Kaikessa ei tarvitse olla valmis nyt, eikä huomenna.
Tehokkuus ei ole aina asia, johon tulee pyrkiä
Tehokkuus on asia, jota voidaan mitata monilla eri mittapuilla. Yleisesti tehokkuus on monelle sitä, että pyritään saamaan aikaan mahdollisimman paljon lyhyessä ajassa. Etenkin ikäpolveni on varmasti jossain määrin oppinut suorituskeskeisyyteen ja meillä on korkea työmoraali. Korkea työmoraali on mielestäni hyvä asia, mutta suorittaminen ei. Olen käynyt muutaman kerran lähellä uupumista ja nukkunut lukuisia öitä huonosti sen vuoksi, että työt pyörivät mielessä silloin, kun pitäisi rentoutua uneen. Noissa tilanteissa aina tajuan, kuinka nyt on liikaa agendalla – on pakko hidastaa tahtia. Onneksi nykyään sentään tunnistan kyseiset merkit itsestä, vaikka toisaalta saatan hetkellisesti ajaa itseäni tuollaiseen tilaan, kerta toisensa jälkeen. Onhan stressisietokyky viime vuosina myös noussut, sillä painetta on vaan ollut pakko oppia sietämään.
Mielestäni tehokkuus ei kuitenkaan ole menestyksen mittari, eikä kaikkea työtä voida mitata ajassa. Moni projekti vaatii rauhallisen tilan ja ajan keskittyä siihen, mitä tekee. Kun työhönsä saa rauhassa keskittyä, todennäköisesti tulokset ovat paremmat kuin lyhyessä ajassa hutaistun. Etenkin luovalla alalla on tullut opittua siihen, kuinka kaikki työ ei ole rutiinien suorittamista, vaan luovuus vaatii tilaa ja aikaa. Se vaatii oikean mielentilan, paikan, ajan ja hetken toimiakseen täydellisesti.
Se oma juttu löytyy kyllä, ajan kanssa
Minulla on muutama minua reilusti nuorempi ihminen elämässäni. Tunnistan heissä paljon samaa, mitä oli itsessäni parikymppisenä, kuten esimerkiksi levottomuuden ja tiedottomuuden sen suhteen, mitä haluaa tehdä ”isona”. Itsehän kamppailin koko nuoruuteni sen kanssa, ettei minulle ollut selkeää, mitä haluan aikuisena tehdä. Olin jossain määrin jopa kateellinen heille, jotka tiesivät, sillä itsehän ajelehdin ja vaikka kokeilin yhtä, jos toista, lopulta olin aina kuitenkin yhtä hukassa. Oma suunta löytyi kohdallani vasta kolmenkymmenen rajamailla. Onhan se jonkun silmissä varmasti myöhään, mutta toisen silmissä varhain. Toisaalta edelleenkään en ole sataprosenttisen varma, mitä teen nelikymppisenä. Tällä hetkellä tuntuu, että oikea suunta on löytynyt, mutta sehän saattaa vielä muuttua.
Pointtina, uskon että jokainen löytää sen oman jutun jossain kohtaa elämää – ennemmin tai myöhemmin. Ja nykyajan hektisyys tekee varmasti sen, ettei näiden valintojen tekeminen ole helppoa. Tämän allekirjoitan myös itse. Toisaalta kannustan myös ajattelemaan, ettei jonkun alan opiskelun tarvitse olla lopullista. Suuntaa voi aina muuttaa, eikä mikään koulutus tai työ ole turhaa. Kaikesta opitaan ja jokainen siirto vie kohti omaa juttua.
Emme voi vaatia muilta täydellisyyttä
Täydellistä ihmistä ei ole olemassakaan. Siinä kohtaa, kun tapaillaan erilaisia ihmisiä tai tehdään valintoja sen suhteen, kenen kanssa ottaa askel eteenpäin johonkin vakavaan, emme voi vaatia täydellisyyttä. Nauroimme taannoin ystävieni kanssa pitkälle listalle, jonka olin kirjoittanut jo vuonna 2004 ja siinä oli kaikki yksityiskohtaiset vaatimukset tulevaa miestä kohtaan (tämä olisi kuulemma pitänyt myös julkaista somessa ja lisätä tinderiin 😂). Tässä vuosien varrella lista on kirjoitettu ajatuksen tasolla monta kertaa uudelleen ja edelleen huomaan olevani aika vaativa, eli toisin sanoen varmasti ”suojeleva”. Onkin ollut hyvä herätellä itseä siihen, ettei ihmisiltä voi vaatia täydellisyyttä, sillä en itsekään ole täydellinen. On myöskin asioita, joita voin jakaa ystävien kanssa, eli kumppanin ei tarvitse olla kaikkeen pystyvä. Eräs ystävistäni sanoi kerran hyvin, ettei koe ongelmaksi sitä, ettei kumppani anna niin paljon henkisellä tasolla kasvun ja ajattelun aihetta, sillä näitä asioita voi jakaa sitten ystävien kanssa. Ei ollenkaan huono näkökulma.
Tämä sama ajatus pätee myös muihin ihmissuhteisiin. Ymmärrys ja myötätunto sitä kohtaan, ettei kukaan täällä ole täydellinen, se on mielestäni tärkeä sisäistää. Tietenkään mitä tahansa kohtelua ei tule sietää, mutta armollisuuden opettelu on tärkeää. Näen tämän myös niin, että jos vaadimme itseltä paljon, vaadimme paljon myös muilta. Kun olemme itseä kohtaan ankaria, olemme sitä myös muita kohtaan.
Onko jokin ajatuksistani kenties ollut myös sinun mielessä lähiaikoina?
Ihanaa tiistaita. ❤️