Olemmeko koskaan tyytyväisiä?
Olemmeko oikeasti koskaan tyytyväisiä vartaloomme? Tämä kysymys jäi pyörimään päähäni toissa illasta, kun satuin vilkasemaan erästä ohjelmaa telkkarista. Tässä kyseisessä brittidokkarissa tuiki tavallisen kropan omaava jantteri tutustui kehonrakennusmaailmaan ja haastatteli kehonrakennusta harrastavia- ja harrastaneita miehiä.
Mieleeni jäi etenkin eräs herra, joka kärsi todella pahoista komplekseista vartalonsa suhteen. Oli joskus ollut teräskunnossa mutta sai äkillisen infarktin ja tuon seurauksena joutui punnitsemaan harrastustaan uudestaan. Nyt, kun hän ei enää ole (omasta mielestään) läheskään samassa fitissä, on hän jättänyt esimerkiksi menemättä duuniin, vaan koska ei kestä vartaloaan. Eikä todellakaan puhuttu mistään huonokuntoisesta kaverista, vaan ihan oikeasti tavallista paremmassa kunnossa olevasta henkilöstä. HURJAA. Seuraavaksi tämä haastattelija kiersi jonkun fitness-kilpailun kulisseissa ja haastatteli siellä kisaavia typpejä. Yksikään ei ollut tyytyväinen vartaloonsa, oikeasti. EI YKSIKÄÄN. Kaikkien vastaukset kaikuivat sitä, että voisi olla kireämpi sieltä tai täältä, joku lihas ei näy tarpeeksi selkeästi, tai muuta vastaavaa.
Mulle tuli jotenkin todella surullinen fiilis tästä ohjelmasta. Kuinka moni oikeasti on tyytyväinen vartaloonsa? Moni täydellisessä kunnossa olevakaan henkilö ei välttämättä koskaan voi oikeasti sanoa olevansa nyt siinä elämänsä kunnossa. Aina vaan tavoitellaan parempaa ja parempaa mutta onko sitä oikeasti edes olemassakaan? Mikä on täydellisyyttä? Me saatetaan katsoa jonkun toisen kuvaa ja todeta, että siinäpä on täydellinen kroppa. Kuitenkaan aika suurella todennäköisyydellä tämä kuvassa poseeraava henkilö ei pidä omaa kroppaansa täydellisenä. Ihmismieli on hurja.
Enkä nyt puhu tässä mitenkään korkealta, itsekin painiskellut oman vartalon kanssa ja painiskelen välillä edelleenkin. Omat kauneusihanteeni ovat onneksi kuitenkin naisellisempia, kuin fitness-vartalot. Ja sana onneksi siksi, että tuohon maailmaan ei tarvitse sen vuoksi ollenkaan sukeltaa. Itse en varmaan kestäisi sitä kriittisyyttä ja oman vartalonsa pikkutarkkaa tutkiskelua. Saatika sitten sitä kaikkea mitä tarvitaan tuollaisen kropan rakentamiseen… Nostan hattua kyllä jokaiselle, jonka pää pysyy kasassa noiden kisajuttujen lomassa. Siinä vaaditaan todella teräksistä itsetuntoa, että pystyy pysymään terveellisellä linjalla homman kanssa.
Mietin ohjelman jälkeen tosiaan myös omaa vartaloani. Se on jännä miten toinen saattaa nähdä kroppasi täydellisenä mutta itse näet usein ne virheet. Kuten sanonta kuuluu, aina voi olla paremmassa kunnossa. Tavallaan inhoan tuota lausahdusta, sillä ihminen ei tosiaan koskaan ole 100 % tyytyväinen. Oma tavoitteeni on olla ympäri vuoden kunnossa, jossa viihdyn. Tavallaan se ei vaadi mitenkään kovin suuria ponnisteluja, sillä kuten mainitsin en ole mikään kovi suuren lihaksiston ystävä. Minulle riittää kevyesti treenattu vartalo, joka on kuitenkin suhteellisen timmi. Niin, onhan munkin päässä se tietynlainen malli jolta haluan näyttää, kuten edellisestä lauseesta kävi ilmi. On päiviä, että olen todella tyytyväinen, päiviä etten edes mieti asiaa ja päiviä, jolloin tuijotan ”virheisiin”. Täydellisyys on kuitenkin harhaa ja epätäydellisyys kaunista.
Mitä mieltä te olette täydellisyyden tavoittelusta vartalon suhteen? Onko sitä absoluuttista 100 % tyytyväisyyttä olemassakaan? Ajatuksianne olisi mukava kuulla. :)