Ongelmalliset ihmissuhteet

Veikkaan ettei ole maailmassa ihmissuhteiden vertaista sydänsurujen ja huolien aiheuttajaa. Mitä nyt omaa elämää ja läheistensä elämää katsoo ei voi kuin todeta, että ihmissuhteet ovat välillä todella, todella haastavia. Toisinaan oikein mietin, että missä ihmeessä on ne ihmissuhteet jotka toimivat kuten elokuvissa? Itsehän olen vieläpä ihmisenä sellainen, että suhtaudun jokaiseen ihmissuhteeseen hyvin vakavasti. Ne ihmiset, jotka päästän lähelleni, ovat minulle rakkaita. Elämässäni ei olekaan olemassa kevyitä tai pinnallisia ihmissuhteita, vaan jokainen suhde on minulle tärkeä.

Juuri tänään mietin erään läheiseni kanssa ihmissuhteiden hankaluutta. Ihmiset ovat tänä päivänä niin haavoittuneita, rikkinäisiä ja keskeneräisiä, ettei suurin osa edes itse tiedä, mitä suhteiltaan saatikka elämältään haluaa. Halutaan ehkä näennäisesti tiettyjä asioita mutta siinä kohtaa, kun ollaan tilanteessa jossa noihin asioihin olisi mahdollisuus, astuu pelko esiin. Sitä ikään kuin suojellaan itseä siltä mahdolliselta tilanteelta, että peliin astuisivat tunteet ja tuota kautta jopa ennalta pelätään pettymyksen tunteita. Onhan tuo tavallaan luontaista, sillä niin monella meistä on menneisyydestä haavoja. Ja ihmissuhteet, kun ovat todella pitkälti heittäytymistä ja riskien ottamista.

Jos mietitään esimerkiksi parisuhdetta, niin onhan se loppupeleissä aikamoista uhkapelaamista! Koskaan et voi tietää, mitä suhteen aikana tulee tapahtumaan, kestävätkö ne tunteet ikuisesti vai kuoleeko koko homma jossain kohtaa. Kyse on kuitenkin riskien ottamisesta rakkauden vuoksi. Siitä, että koetaan jonkun ihmisen kanssa yhteyttä, jonka siivittämänä halutaan ottaa se riski, jossa alitajuisesti sisäistetään myös epäonnistumisen mahdollisuus. Heittäydytään, annetaan itsestä ja annetaan myös rakastumiselle mahdollisuus. Mielestäni tuo on vaan jotain sellaista, jonka vuoksi ihmisten pitäisi enemmän taistella. Tehdä töitä itsensä kanssa, jotta saataisiin enemmän rohkeutta antaa ihmissuhteille miettimättä aina sitä, mitä tämän riskin ottaminen tulee minulle mahdollisesti maksamaan.

Itse olen jotenkin kovin pahoillani siitä, että nykyään ihmisten on hankalampaa luoda kestäviä ihmissuhteita. Kun sitä itse suhtautuu ihmisiin tietyllä vakavuudella, tuntuu pahalta kuinka osa meistä ei toimi samalla tavalla. Varsinkin pääkaupunkiseudulla on trendikästä elää kevyiden ja nopeiden suhteiden kautta, kokea asioita antamatta kenellekään sen enempää. Onhan se helppoa. Kun et päästä ketään henkisesti lähellesi, et joudu myöskään itse tunnetasolla pettymään. Jokaisen meistä olisi kuitenkin tärkeää nimenomaan kohdata nuo tunnemaailman pelot ja tuntemukset. On vaan todella valitettavaa, että liian moni kamppailee sellaisten asioiden kanssa, joihin on olemassa ratkaisu. Harva meistä on täysin ehjä, mutta totta on myös se, että rikkinäinenkin kykenee rakastamaan. Ihmiset hakevat ehkä liikaa sitä tiettyä olotilaa, jossa kokisi olevansa täydellisen valmis antamaan jotain toiselle ihmiselle. Kysymys kuitenkin kuuluu, että tuleeko tuollaista täydellisen oikeaa hetkeä koskaan?

Mitä nyt olen seurannut läheisteni ihmissuhteita, sekä elänyt omiani en tosiaan voi kuin todeta sen, että ihmiset pelkäävät aivan liikaa. Pelon lisäksi mietitään niin paljon, että loppupeleissä ei anneta tunteilleen tilaa. Uskon, että tuo kaikki johtuu nimenomaan siitä, ettei vaan kyetä näkemään ihmissuhteita enää  niin sinisilmäisesti kuten joskus nuorempana nähtiin. Jokainen epäonnistuminen kasvattaa meihin kuorta, jolla suojelemme sisintämme. Tavallaan on hyvä omata jonkinlainen itsesuojeluvaisto vaikka toisaalta taas olen sitä mieltä, että sellainen tietynlainen avoimuus ja kyynisyyden puuttuminen ovat ainoastaan hyvästä! Se, että on avoin uusille ihmissuhteille heijastuu meistä niin helposti ulospäin. Itse ainakin välillä suorastaan toivoisin, että olisin yhtä avoin kuin silloin parikymppisenä! Vaikka jokainen pettymys on kasvattanut ihmisenä, on se myös kasvattanut samalla sitä itsesuojeluvaistoa ja sitä, että olen nykyään varovaisempi.

Kaiken kaikkiaan ihmissuhteet ovat hankalia. Koskaan, kun et ole niissä yksin vaan jokaisessa on aina vähintään kaksi osapuolta. Tuo taas tarkoittaa erilaisia taustoja, tunteita, tapoja reagoida ja ajatella. Vaikka näitä hankalia ihmissuhteita on minun ja läheisteni elämään mahtunut välillä vähän liikaakin, silti jaksan uskoa hyvyyteen ja siihen, että osa niistä todella toimii. On varmasti olemassa elokuvamaisia romansseja ja aidosti pariskuntia, jotka haluavat olla yhdessä koko loppuelämänsä. Veikkaan, että todella monella on takaraivossaan tuollainen unelma suhteesta, jossa voi olla täysin oma itsensä ja tulla pyyteettömästi rakastetuksi.

Olisikin aika mieletöntä jos jokainen meistä vaan rohkaisisi mielensä ja lopettaisi ihmissuhteissa sellaisen turhan jahkaamisen. Sanoisi toiselle aidosti ne tunteet, joita kokee eikä miettisi kehtaako tai uskaltaako. Välillä on vaan niin naurettavaa etteivät ihmiset ole avoimia. Kyräillään ja pelaillaan vaikka todellisuudessa kaksi ihmistä saattaa kelailla täysin samoja asioita, molemmat tahoillaan. Ei tehdä asioista liian monimutkaisia, sillä loppupeleissä ne ovat kuitenkin aika yksinkertaisia.

Onko kenelläkään muulla pyörinyt viime aikoina samanlaisia ajatuksia ihmissuhteista? Koetteko, että on hankalaa heittäytyä suhteisiin tai ylipäänsä olla avoin?