Onko äitiys minua varten?
Aihe josta nyt kirjoitan ei ehkä ole se ihan perinteisin blogitekstin jutunjuuri. Kyseessä on nimittäin itseäni paljon mietityttänyt ja varmasti aika paljon mielipiteitä jakava ”vastuualue”, äitiys. Toisethan ovat synnynnäisiä äitihahmoja ja äiteys on heillä ikäänkuin verissä. Tämän huomaa ehkä jo lapsena nukkeleikeistä ja siitä, että varhaisnuoruudessa sitä aletaan unelmoimaan äiteydestä uran tai matkustelun sijaan. Itse olen aina ollut päinvastainen. Tosin kai minäkin joskus teininä mietin, kuinka tahdon nuorena lapsia mutta se nyt oli vaan sellaista ”ryhmän paineessa” elämistä. 25-vuotiaana olisi pitänyt olla jo naimisissa ja kolmen lapsen mamma, jep. Kuitenkin hyvin pitkän osaa aikuisuuttani olen ollut epävarma siitä tahdonko lapsia nyt, tai missään vaiheessa.
Miksi asiaa juuri nyt pohdin tai ylipäänsä viime vuosina olen pohtinut, johtuu aika pitkälti iästäni. Lähenen 30-ikävuotta uhkaavasti mikä tarkoittaa, että ystäväpiirissäni alkaa näkymään äitejä ja yhä useampi potee vauvakuumetta edes jossain muotoa. Niin paitsi minä, ainoa kuume, jota olen potenut on kissakuume. En ole koskaan ollut erityisen lapsirakas, sellainen joka menee ratikassa ihastelemaan ventovieraan pienokaista tai oikein halajaa lapsilauman keskelle. Pidän kyllä sinällään lapsista, ainakin sukulaisten ja ystävien. Olen ehkä hieman valikoiva. Tykkään söpöistä ja hyväkäytöksisistä mukuloista, en kaupan kassajonossa kirkuvista tai äidille rumasti puhuvista. Kuulostaa ehkä vähän raffille, mutta näin se vaan kohdallani menee. Eläimiä sen sijaan aina jaksan mennä paijailemaan, kertooko tämä sitten jotain?
Olen koittanut miettiä miten kiva olisi jossain kohtaa saada se oma pieni ja söpö kääryle mutta ei, tällä hetkellä jos asiaa edes mietin tulee itselleni heti vastareaktio. Toki voi olla, ettei sitä ole koskaan mahdollista edes lapsia saada mutta jos ajatellaan, että se olisi mahdollista en silti tiedä tahtoisinko? Voihan olla, että ajatukseni tulevat vielä muuttumaan mutta jotenkin koen olevani sen verran irrallinen (eikä tämä välttämättä tule muuttumaan), että ajatus jostain niinkin sitovasta kuin lapsi ei houkuta yhtään. Onko tällainen ajatusmaailma sitten itsekäs? Monien vanhempien ihmistenhän mielestä lapseton elämä on kurjaa ja itsekästä, jos ei tee lapsia ei ole ketään hoitajaa vanhuksena. Itse en ymmärrä tuollaista ajattelutapaa ja minäpäs veikkaan, että aika moni lapsi tehdään tähän maailmaan paikkaamaan jotain. Yksinäisyyttä parisuhteessa, tyhjiötä elämässä, luomaan turvallisuudentunnetta tai jopa välikädeksi jotta se mies ikäänkuin pysyisi kanssasi ikuisesti. Tämä on mielestäni niin hullua ja siksi ainakin itse tahdon olla täysin varma jos lapsia alan elämääni miettimään. Tahdon lapsen siksi, että tahdon äidiksi, enkä minkään mun syyn takia. Ja oli se päätökseni mikä tahansa, se ei tee minusta sen huonompaa naista.
Tähän maailmanaikaan syntyy myös paljon lapsia ns. irrallisiin perheisiin, joissa erotaan ensimmäisen vastoinkäymisen tullen. Itse tahdon ihan jotain muuta. Olen nimittäin avioeroperheestä ja voin sanoa, että ehkä senkin vuoksi mietin lasten hankkimista hieman tarkemmin. Vanhempien eheä ja vahva suhde on ehdoton edelletys sille, että sitä jälkikasvua kannattaa edes harkita. Tokikaan tänä päivänä on vaikea tietää mitä elämä eteen tuo, mutta kyllä lasten hankkiminen kannattaa silti miettiä myös järjellä. Pitää olla rahaa elättää ja tarjota heille hyvä elämä. Vähän ehkä huolettaa myös yleinen maailman tilanne ja turvallisuus täällä. Tahtooko sitä lapsia tällaiseen maailmaan? Millaista elämää he ”joutuisivat” elämään aikuisiällä? Syttyykö kenties kolmas maailmansota?
Voi olla, että moni miettii tätäkin asiaa oikeastaan enemmän fiilispohjalta mutta itse, kun en tällaista ”haluan lapsen -fiilistä” omaa pyrin ehkä miettimään järkisyitä tai ratkaisuja. Toisaalta olen vasta 28-vuotias, eli ehkä minun nyt ei tarvitsekaan sataprosenttisen varmasti vielä tietää mitä tulevaisuudeltani tahdon. Kuuluuko siihen äitiys vai ei, mutta kyllä näitä tulee silti mietittyä.
Onko kenelläkään muulla samankaltaisia ajatuksia? Kokeeko kukaan muu ettei äitiys ole niin mielenkiintoinen juttu omalle kohdalle kuin se vaikka parhaalle ystävälle on?