Onko rakentavaa kateutta olemassa?
En ole varmaan koskaan kirjoittanut kateudesta – tuosta ihmiskunnan perisynnistä, mutta kuitenkin niin inhimillisestä tunteesta. Kateus nähdään noin yleisesti negatiivisessa valossa, sillä se saattaa ajaa ihmisiä ikäviin tekoihin, ellei tunnetta osaa käsitellä. Henkilökohtaisesti siedän kateutta huonosti. Tai miten sen sanoisin, en halua kateellisia ihmisiä elämääni ja jollain tasolla jopa pelkään kateellisia henkilöitä ja sitä, mihin he kykenevät. Uskon esimerkiksi siihen, kuinka ne ihmiset, jotka haukkuvat toisia netin keskustelupalstoilla, ovat osa vaan järjettömän kateellisia muiden elämästä. Toki jokunen heistä purkaa ihan vaan omaa pahaa oloaan, mutta jos on tarve sabotoida muita, kyllä usein takana on edes ripaus kateutta. Kateus on siis useammin pahe kuin hyve – tai näin minä ajattelen. Vaikka kateus saattaa ajaa joitain eteenpäin elämässä, jotenkin en silti osaa nähdä kateutta varsinaisena voimavarana. Liian usein kateus tuhoaa ja kuten sanoin, ajaa ihmiset toimimaan kyseenalaisin tavoin.
Näen ihmisistä aika nopeasti, mikäli he ovat kateellisia tai kadehtivaa ihmistyyppiä. Hyvin tyypillinen merkki tuosta on se, että on jatkuva tarve haukkua tai mollata toisia ja laittaa muiden tekemisiä alas. Esimerkiksi alalla, jolla olen, kollegoiden työn haukkuminen on yksi ehdoton kateuden merkki ja sitä en lähtökohtaisesti ymmärrä. Tokikaan kaikesta ei tarvitse olla samaa mieltä ja itsekin voin ottaa johonkin asiaan kantaa tai olla eri mieltä toisen kanssa, mutta siinä on iso ero haukkumisen kanssa. Veikkaan jokaisen ihmisen joskus tuntevan kateutta muita kohtaan, mutta se, miten kateutta käsittelemme, siinä on eroavaisuuksia. Eli jos kadehdit, mutta sen sijaan, että purkaisit kateuden negatiivisesti ulos, käännät sen tavalla tai toisella positiiviseksi, teet sen mielestäni itsellesi ja muille hyödyllisellä tavalla. Tuo mielestäni kertoo siitä, kuinka sitä osaa käsitellä omia tunteita rakentavasti ja aikuismaisesti. Sen sijaan, jos kateus ajaa sinut toimimaan kyseenalaisesti ja dissaamaan muita, on homma vahingollista kaikille osapuolille. Ja jos kateuden tunteen kanssa velloo päivästä toiseen tai antaa sen vaikuttaa omaan elämään, saattaa se muuttua aikamoiseksi möröksi. Veikkaan, että tuollaiset tilanteet ovat juuri niitä, joissa ihminen alkaa ikään kuin sabotoimaan toisia ja aiheuttaa kateudella ikävää paitsi muille, myös itselleen.
Moniin tunteisiin minulla on antaa omakohtaisia kokemuksia ja näkemyksiä, mutta kateus on tunne, jota ihan oikeasti koen hyvin harvoin, enkä edes valehtele. En oikeastaan tiedä, mistä tämä johtuu, mutta harvoin vertaan omaa tekemistä muiden tekemiseen tai kadehdin muiden elämästä asioita. Toki ihastelen joidenkin tapaa toteuttaa itseään, mutta sekin on nimenomaan ihastusta ja sellaista pyyteetöntä ylöspäin katsomista ilman tunnetta siitä, että minunkin tulisi saada nuo täysin samat asiat. Veikkaan tähän vaikuttavan kasvatuksen, jossa on ehkä sitten opetettu tekemään itse parhaansa sen sijaan, että kadehtisi muita. Olen myös aina tuntenut osaavani paljon asioita ja olevani hyvä monissa jutuissa, vaikka oma polkuni ei ole aina selkeä ollutkaan ja onko se sitä vieläkään? Toki nuorempana sitä oli epävarma yhdestä sun toisesta pinnallisemmasta asiasta, mutta epävarmuus ei ole mielestäni aina oitis kateutta muita kohtaan. Jokainen meistä hakee omaa identiteettiä ja luonnollisestikin siihen vaikuttaa paljon seura ja sitä kautta muiden tekeminen. Nuorena, kun oma identiteetti on vielä kesken, niitä palasia koettaa poimia sieltä täältä. Näin aikuisena kuitenkin näen itseni yksilönä ja nimenomaan yksilönä, joka tekee omia juttuja ja toteuttaa itseään. On minullakin epävarmuuteni – kuten jokaisella meistä, mutta niihin ei auta oman elämän vertailu muiden elämään. Jokaisella meistä on oma identiteetti, oma elämä ja sitä kautta rajaton määrä mahdollisuuksia. Toki lähtökohdilla on suuri vaikutus, mutta rohkeutta on rikkoa kaikki mahdollisesti olettamukset ja tehdä asioita sen mukaan, mikä tuntuu itsestä hyvältä!
Omassa lähipiirissäni ei ole kateellisia ihmisiä – tai näin uskallan väittää. Tuo on mielestäni yksi ehdottoman tärkeä piirre myös ystävyydessä, eli ystävän tulee kyetä iloitsemaan pyyteettömästi toisen puolesta, tuntematta kateutta toisen saavutuksista. Ainakin omalla kohdalla tuo tietoisuus on asia, joka saa myös luottamaan toiseen, sillä henkilökohtaisesti pelkään kadehtivia ihmisiä. Kuten mainitsin, pelkään sitä, mihin kateus voi ajaa ja millaisia seurauksia sillä saattaa pahimmillaan olla. Tähän vaikuttaa varmasti pitkälti myös omat kokemukset nuoruudesta, eli olen kyllä ollut kateuden kohteena ja kohdannut sitä elämässäni jonkin verran. Eikä siis sillä, varmasti sinäkin olet, mutta kunhan nyt olen rehellinen. Muistan esimerkiksi nuoruudesta erään opiskelukaverin, josta tuli pikkuhiljaa minun kopio. Hän alkoi pukeutumaan kuten minä, osti täysin samanlaisia vaatteita, muutti musiikkimakuaan ja lopulta hyvä, ettei mielipiteitään. Tuo ahdisti itseäni suunnattomasti ja lopulta en enää voinut viettää hänen kanssaan aikaa, jota kyseinen henkilö ei tainnut ymmärtää. En tiedä, oliko tuossa kyse kateudesta vai pelkästään jonkinlaisesta ihailusta, mutta kamalaa se oli. Toki on monia muitakin kertoja ihan haukkumisesta kaikenlaiseen muuhun ikävään käytökseen, jonka perimmäinen syy on voinut olla kateus, mutta toki myös jokin muu. Tällä ikää ymmärrän ihmisluontoa aika hyvin ja kyllä tiedostan, miten kateuden takana on aina jotain syvempää, eikä kateuden tunteiden kanssa elävä ihminen ehkä ole täysin sinut itsensä ja oman identiteetin kanssa. Siitä huolimatta koen, että kateellisiin on hyvä pitää pieni etäisyys – tiedättekö sellainen turvaväli, jolla suojelee itseään?
Kuten jo tekstin alkumetreillä mainitsin, kateuden voi kuitenkin kääntää myös voimavaraksi tai ainakin siihen opetella. Jos on koko elämänsä muita kadehtinut, voi tunteesta olla hankalaa eroon päästä, mutta uskoisin terapian, jossa rakennetaan omaa identiteettiä pala palalta, auttavan paljon. Sen sijaan, että antaa tunteen hallita elämää, kannattaa sitä ehdottomasti työstää. Jos mietin omalla kohdalla ns. negatiivisesti minuun vaikuttaneita tunteita, kuten esimerkiksi katkeruutta, voisi sen rinnastaa kateuteen sen haitallisuuden vuoksi. Katkeruus ei ole välttämättä haitallinen muita ihmisiä kohtaan, mutta se syö niin paljon sisältä käsin. Samalla tavalla kateudesta voi herkästi tulla haitallinen kierre, joka syö paljon henkilön potentiaalia ja vie turhaa ajatustilaa. Tunteitaan on hankala hallita, mutta tunnereaktioiden tullessa kohti, niitä voi opetella käsittelemään ja ohjaamaan. Itse teen töitä parhaillaan esimerkiksi pelkojeni kanssa ja vaikka välillä tuntuu, kuinka tie on loputon, silti uskon siihen, että joku päivä olen niistä vielä vapaa. Kaikki lähtee asioiden kohtaamisesta ja hyväksynnästä.
Millaisia ajatuksia teillä aiheesta herää? Onko kateus teille hyvis vai pahis?