Lupasin pari päivää sitten, kuinka blogini ja someni tulee olemaan koronavapaata aluetta, josta aion pitää nyt kiinni. Toivon, ettette ajattele minun olevan välinpitämätön asian suhteen, jonka vuoksi haluan korostaa sitä, miksi tämän päätöksen teen. Olen nimittäin kurkkua myöten täynnä storyja tyhjistä vessapaperihyllyistä ja siitä, miten korona pelottaa. Pelko on todellinen kyllä, mutta siinä kohtaa, kun tätä tulee joka tuutista, tuntuu ettei pysty ajattelemaan mitään muuta. Siispä toivon, etten jatkossa kovin usein ainakaan aihetta sivuuta – tai siihen pyrin. Tänäänkin haluan kirjoittaa postauksen aiheesta, josta olin suunnitellut kirjoittavani jo pitkään. Nyt se tuntuu hyvin vähäpätöiseltä kaiken keskellä, mutta toisaalta, eihän elämä voi pysähtyä tähän? Haluan edelleen puhua blogissani asioista, jotka minua koskettavat ja niitä on edelleen muitakin kuin korona. Siispä nyt päivän aiheeseen, eli siihen, mistä syvemmästä otsatukan leikkauttaminen minua muistutti.

Kuten tiedätte, leikkasin helmikuun alussa otsiksen. Tein siis jotain sellaista, jota olin miettinyt jo pitkään, mutta jota en ollut uskaltanut tehdä. Lopulta, kun uskaltauduin, oli muutos äärimmäisen positiivinen – kaikin tavoin. Otsahiusten leikkauttaminen avasi itselleni jopa hieman yllättäen sen, miten olen joidenkin aika merkittävien asioiden suhteen jumissa itseni kanssa. Olen huijannut itseäni jo pitkään. Puhunut rohkeudestani tehdä sitä tai tätä, mutta loppupeleissä huomannut olevani äärettömän lukossa omien tunteiden kanssa. Olen antanut viime kuukausina kasvot sille, joka epäonnistuu poikkeuksetta miessuhteissa, pelkää, ahdistuu, eikä kiinnostu aidosti kenestäkään. Välillä olen puhunut tästä kaikesta suoraan, toisinaan heittänyt vitsiä, kun taas vakuutellut, miten nyt keskityn muihin asioihin elämässä. Välttelen puheenaihetta oikeastaan ihan jokaisen kanssa ja inhokki kysymykseni on ”Mites sun miesrintamalla”. Loppupeleissä totuus on se, etten vaan ole uskaltanut kohdata tosiasioita. Olen pakoillut, pelännyt ja jumittanut. Tämä jumitus puolestaan on aiheuttanut ahdistusta, tehnyt minusta entistä varautuneemman ja taannoin sain ahdistuskohtauksen siitä syystä, että ahdistuin omasta käytöksestä.

On mielestäni jopa hieman hassua, miten ulkonäön pienimuotoinen uudistus vaikutti positiivisella tavalla paitsi ulkoisesti, myös sisäisesti! Onhan se totta, kuinka ulkonäöllä me monesti heijastellaan sisäistä maailmaa ja se, ettei uskalla tehdä ulkonäön suhteen uudistuksia, saattaa toisinaan kieliä pelosta uudistua myös sisäisesti. Tietenkään asia ei aina näin ole, enkä nyt väitä, että jokaisen tulisi uudistaa ulkonäköä tasaisin väliajoin. Eli puhun nyt omasta kokemuksesta ja siitä, kuinka minulle tuo pitkän mietinnän jälkeinen muutos aikaan sai laajemman positiivisen reaktion ja tajusin sen, etten voi enää jatkaa näin. Olen lukossa ja joko tarvitsen asian suhteen ammattiapua tai sitten selviän itse, mutta ennen kaikkea muutosta on tapahduttava. Eikä omalla kohdalla enää riitä se, miten ainoastaan toivon kaiken selviävän, vaan minun on tosissaan tehtävä jotain oman hyvinvoinnin eteen.

Tämä sama muistutus voi koskettaa ihmisiä oikeastaan millä tahansa elämän osa-alueella. Toisilla on haasteita parisuhteessa, toisilla työelämässä. Liian usein jäädään tilanteisiin jumiin ja toivotaan, että kaikki kääntyy vielä paremmaksi. Mikäli on henkilö, joka uskoo hyvään, sitä monesti jääkin ns. odottavaan tilaan ihan vaan senkin vuoksi, koska uskoo positiiviseen muutokseen. Olen kuitenkin elämässäni huomannut, etteivät onnelliset loput tule läheskään aina itsestään. Eli en usko uuden duunin tulevan nenän eteen tarjottimella, ellei itse näe sen eteen yhtään vaivaa tai parisuhteen muuttuvan ruusuiseksi, elleivät molemmat ota härkää sarvista ja halua muutosta. Omalla kohdalla olen miettinyt, etten tule koskaan löytämään elämääni ihmistä, jonka kanssa jakaa ilot ja surut, mikäli jumitan tilanteessani.

Tällä hetkellä olen tosiaan tilanteessa, jossa olen päättänyt haluavani muutosta. Haluan muuttua ”normaaliksi” ja olla vapaa tunnemaailmassani, jolloin pystyn kohtaamaan uusia ihmisiä avoimin mielin. Tällä hetkellä en nimittäin kykene sitä tekemään, sillä vanhat jutut painavat taustalla. Tiedättekö, kun kohtaa uuden ihmisen, aika nopeasti näkee, onko tuo ihminen varautunut vai ei. Minä olen juuri se, jolla on sata muuria päällä ja huomaan olevani jopa hieman säikky, jos toinen osoittaa aitoa kiinnostusta minua kohtaan. Tavallaan kyllä ymmärrän itseäni ja käytöstäni sekä tiedän syyt siihen, mutta haluan myös kyetä niistä vapautumaan. En usko, että ketään meistä on tarkoitettu jäämään jumiin asioihin, vaan niistä on mahdollisuus mennä eteenpäin, mikäli itse myöntää ongelman ja tavalla tai toisella lähtee sitä työstämään.

Otsatukan leikkaaminen oli jokseenkin pieni teko, mutta se toimi samalla myös kimmokkeena elämäni uudelle vaiheelle. Tajusin, kuinka rohkea kykenen parhaimmillaan olemaan ja ihan oikeasti persoonani ei ole luontaisesti mikään säikky ja pelokas, jollaiseksi olen viimeisen vuoden sisään muuttunut. Tämä kaikki tunne on kerääntynyt kontolleni tässä matkan varrella ja heijastelee tietenkin historian havinaa. Ymmärrän itseäni ja ymmärrän kaikkia ihmisiä, joilla on jumeja elämässä. On helppoa neuvoa ulkopuolelta, mutta siinä kohtaa, kun olet itse siinä jumissa, asiat eivät välttämättä ole niin yksinkertaisia…

Toivottavasti tämä teksti puhuttelee jokaista joka kokee samanlaisia jumeja millä tahansa elämän osa-alueella. Vaikka nyt tuntuu ehkä tyhmältä miettiä omaa elämää, kun on paljon hätää ympärillä, halusin kuitenkin kirjoittaa aiheesta, joka on ollut mielessä ja jota aion työstää myös jatkossa koronasta huolimatta.

Oikein ihanaa sunnuntain jatkoa!

Ja mikäli aihe liippaa läheltä tai koit sen itsellesi läheiseksi, ajatukset ja kommentit ovat tervetulleita. 🙂