Mulla on muutamista mainitsemattomista syistä pyörinyt viime päivinä menneet ajat aika paljon mielessä ja oikeastaan ei niin positiivisella tavalla. Multa taidettiin itseasiassa toivoakin jotain postauksia teini/lapsuus ja muilta ajanjaksoilta. Tämä teksti ei nyt varsinaisesti liity mihinkään kovin kaukaiseen aikaan mutta sanotaanko näin, että Helsinkiin muutettuani (2006) muutaman vuoden sisällä tapahtui paljon sellaisia asioita, jotka haluaisin pyyhkiä pois.

Olen perheestä, jossa äiti toi aina Kristillisiä arvoja esille ja vei Pyhäkouluun pienestä saakka. Ylä- asteella olin seurakuntanuori, en ryypännyt tai tehnyt muita vastaavia juttuja, joita ikäiseni harrastivat. Seinäjoella opiskellessani seurustelin ja käytiin ahkeraan seurakunnan nuorten toiminnassa, oltiin ns. kiltillä tiellä. Vasta Helsinkiin muutettuani, kun olin 19- vuotias join ensimmäiset kunnon kännitkin. Muistan, kun järkytyin alkuun tästä kylmästä ja julmasta meiningistä miten ihmiset pettävät, juonivat ja puukottavat selkään. Se oli mulle ihan uutta. Mä en oikeastaan tiedä missä vaiheessa tarkalleen mutta muutamien elämän koettelemusten seurauksena mustakin tuli aika pitkälti samanlainen, kylmetin itseäni todella paljon. Pohjimmiltani olin kiltti ja herkkä tyttö mutta Helsinki muutti mua. Kävin läpi paljon omia kipuiluja ja koitin tulla hyväksytyksi, niin kai jokainen nuori toimii jossain vaiheessa. Itselläni tämä tapahtui suhteellisen vanhalla iällä.

Mua veti puoleensa baarit, kuten varmaan suurinta osaa nuorista. Joka viikonloppu tuli juhlittua ja välillä viikollakin, ravattiin kaiken maailman VIP- kekkereissä pikkumekkosilla ja luultiin elämän olevan nyt siistiä. Muistan joskus, kun ystäväni kanssa olin ensimmäistä kertaa silloisen LUX:in, nykyisen Tigerin VIP:issä tuntui elämä mielettömän hienolle, kaikki saavutettu?!? Huhhuh. Sunnuntaina suunniteltiin jo seuraavaa viikonloppua. Mun täytyy sanoa, että tuo aika oli sellaista, etten loppupeleissä muista siitä edes hirveän paljon. Enkä ole aikoihin muistellut noita aikoja, koska en halua ja tekee ihan pahaa miettiä. Kaiken tuon nuoruuden energian olisi voinut käyttää fiksummin, vaikka opiskeluun tai matkusteluun. Toki asioista oppii ja toiset käyvät tiensä rankemmin kuin toiset. Itse en ole kuitenkaan koskaan ollut katuojassa tai muuten ns. huonoissa porukoissa eikä mulle ole kertaakaan sattunut mitään. Siinä mielessä olen varjeltunut. Olen kuitenkin rikkonut itseäni ja mikä pahinta, läheisiäni. Aiheuttanut turhaa surua ja huolta, ne tuntuvat pahimmalle. 

Välillä, kun mieli on allapäin tai olo huono huomaan automaattisesti pakottavan tarpeen kirjoittaa siitä. Tämä, että kirjoitan julkisesti sen kymmenien tuhansien ihmisten silmille ei toki välttämättä ole fiksuinta. Haluan kuitenkin olla mahdollisimman rehellinen ja en peitellä negatiivisiakaan tunteita. Blogini on pullollaan pinnallista hömpän pömppää ja elämässäni on ollut paljon, paljon rakkautta viime aikoina mutta kyllä täällä käydään paljon läpi negatiivisia tunteitakin. Ei mun elämä ainakaan ole mitään ruusuilla tanssimista ja pelkkää päivän asujen postaamista. Enkä mä myöskään halua, että kukaan siellä ruudun toisella puolella luulee lueskelevansa ”täydellisen” ihmisen postauksia. Meistä jokainen tekee virheitä mutta tärkeintä on niistä oppiminen.