Olen kirjoittanut blogia yli yhdeksän vuoden ajan. Aloitin aikoihin, jolloin blogeja oli vain muutama hassu, joten voisin kai sanoa, että aika ensimmäisten joukossa. Pari ensimmäistä vuotta poistin aikoinaan hetken mielijohteesta, sillä hävetti niin paljon postausten sisältö – tosin jälkikäteen kyllä harmitti. Toisinaan eksyn selailemaan vanhoja blogitekstejä ja fiilistelen sitä, miten helppoa bloggaaminen aikoinaan oli! Muistan esimerkiksi sen, miten vuosina 2013 ja 2014 päivitin blogia päivittäin, kävin kokopäivätyössä, annoin rutkasti aikaa silloiselle parisuhteelle, näin ystäviä ja vieläpä treenasin paljon. Kaikki tuo pysyi hyvin hallinnassa, sillä postauksen väsäsi helposti varttitunnissa ennen nukkumaanmenoa. Muutama vuosi tuosta kaikki muuttui pikkuhiljaa, kun aloin kirjoittamaan pidempiä tekstejä ja blogini tyylisuuntaus muuttui vakavammaksi ja blogien yleinen taso nousi. Noissa kohdin muistan ensimmäisiä kertoja stressanneeni kirjoittamisesta ja se ei enää tuntunutkaan pelkältä harrastukselta. Toki myös rahallinen korvaus alkoi erottamaan harrastuksen työstä ja pikkuhiljaa blogista tuli osapäivätyö ja myöhemmin sitten päätyö. Valitettavasti hyvin usein siinä kohtaa, kun harrastuksesta tulee työ, siihen liittyvä stressi astuu kuvioihin eikä homma olekaan enää kivaa ”puuhastelua”. Tästä syystä ymmärrän, miksi niin moni haluaa pitää bloggaamisen harrastuksena eikä viedä sitä ammattimaiseen suuntaan.

Nyt varmasti jokunen kyseenalaistaa, miten bloggaaminen työnä voisi olla rankkaa? Henkilökohtainen mielipiteeni on, että se on työnä vaativaa. Ei fyysisesti, mutta henkisesti kyllä. Itse esimerkiksi koen, että tällä hetkellä, kun teen blogin rinnalla myös muuta, voin paremmin kuin aikana, jona kirjoitin pelkästään blogia ja keskityin ainoastaan tähän. Bloggaaminen (ja some ylipäänsä) työnä on hyvin kokonaisvaltaista ja sitovaa, mikäli sen haluaa tehdä huolella ja teksteihin sekä kuviin aidosti panostaa. Juttuni on jo vuosia ollut se, että kirjoitan lähestulkoon poikkeuksetta pitkiä tekstejä, mikä tarkoittaa sitä, etteivät jutut useimmiten synny tunnissa tai parissa. Lisäksi haluan tuoda teksteihin henkilökohtaisia näkökulmia muutoinkin kuin pinnallisella yleispätevällä tasolla, mikä taas tarkoittaa sitä, kuinka yhtä tekstiä voi joutua pyörittelemään työpöydällä useita tunteja. Monesti joutuu myös miettimään, miten paljon henkilökohtaiseen elämään liittyviä seikkoja voi jakaa, ettei tunnistettavasti loukkaa ketään läheisiä. Eli usein sitä saattaisi haluta kirjoittaa hyvinkin henkilökohtaisesti, mutta on pakko miettiä tapa, joka on pintaraapaisua enemmän, mutta ei kuitenkaan liian suora. Toisinaan tämä on haastavaa, kun taas joidenkin aiheiden kohdalla hyvinkin luontevaa. Välillä on myös hetkiä, kun haluaisi antaa kaiken mielessä pyörivän ulos, kunnes tulee se fiilis, ettei uskalla. Olenkin usein miettinyt jotain ns. anonyymia livejournalia blogin rinnalle, jossa jakaisin ajatuksiani tunnistamattomasti.

Viime aikoina suhteeni blogiin on ollut hieman ristiriitainen. Vaikka kaikki muu, mitä blogin rinnalla teen, antaa kivasti vastapainoa, samaan aikaan olen kokenut usein kirjoittajan blokkeja sekä kriiseillyt blogini sisällön kanssa. En halua tuottaa liian pinnallista sisältöä, mutta en jatkuvasti myöskään liian raskasta. Toisaalta tiedän, ettei blogistani tule ikinä mitään ”höpinäblogia” eli olen luontaisesti jo ihminen, joka inhoaa small talkia ja haluaisi mennä ns. suoraan asiaan. Välillä on tuntunut myös sille, että kaikki on jo kirjoitettu ja annettu. Olen kirjoittanut tuhansia tekstejä ja varmasti melkein jokaisesta aiheesta! Silti edelleen jaksan uskoa siihen, miten joku teksti saattaa koskettaa tänään jotain uutta ihmistä ja olla hänelle ajankohtainen. Vaikka itse olisi jo selättänyt sen kolmekympin kriisin tai käsitellyt eroprosessin, aina on ihmisiä, jotka työstävät noita asioita juuri nyt. Eli kyllähän se vaan niin menee, ettei sama blogi ole välttämättä jokaiselle ajankohtainen vuodesta toiseen. Kun elämä menee eteenpäin, saatetaan kiinnostua uusista jutuista. Myös kirjoittaja kasvaa ja kehittyy, mikä ei tokikaan tarkoita, etteikö myös vanhoihin asioihin voisi palata, sillä monesti siinä kohtaa, kun menneisyyttä on käsitellyt, on näihin tapahtumiin syntynyt uusia perspektiivejä sekä oivalluksia.

Voihan se olla, että minua vaivaa yhdeksän vuoden bloggaajan identiteettikriisi. Toisaalta kriisit tarkoittavat monesti uusia alkuja ja usein niiden seurauksena syntyy jotain uutta. Ehkä siksi itsekin mietin, miten on hyvä välillä kyseenalaistaa omaa tekemistä ja miettiä, mikä on suunta, johon blogiani haluan tulevaisuudessa viedä? Rehellisesti, en ole koskaan vielä miettinyt lopettamista, mutta kyllähän sitä toisinaan miettii, millaista elämä olisi, jos some ei olisi elämässäni niin hallitsevana? Tai jos postaisi vaikka vain pari kertaa viikossa, kuinka se elämään vaikuttaisi? Mitä jos kadun vanhempana, että olen ollut niin paljon somessa läsnä? Sitähän ei tiedä, mihin tulevaisuus vie ja mikä tulee olemaan oma fiilis jatkossa. Vanhemmiten eri asioita huomaa arvostavansa enemmän ja vaikka rakastan kirjoittamista, kyllä rakastan entistä enemmän myös ihmisiä ympärilläni ja sitä aikaa, jonka heidän kanssaan vietän! Haluan tulevaisuudessa myös parisuhteen ja antaa toiselle ihmiselle paljon sen sijaan, että roikun jatkuvasti puhelimella. Sinkkuna tällaisen palapelin ylläpitäminen on huomattavasti helpompaa kuin parisuhteessa ja voin rehellisesti myöntää, että edellisen parisuhteeni viimeiset vuodet laiminlöin suhdetta aika paljon jo siitäkin syystä, etten antanut aikaani toiselle ihmiselle riittävästi, vaan keskityin itsekkäästi omiin juttuihin. Tämä on asia, jonka haluan seuraavassa suhteessa korjata ja nimenomaan olla enemmän läsnä. Vaikka ihmissuhteet muuttuvat arkipäiväisiksi, kyllä yhteistä aikaa pitää silti olla! On pelottavaa, jos yhteinen aika on kortilla siitä syystä, että toisen on ”pakko” päivittää blogi tai Instagram… Ja vielä pelottavampaa muuten on, jos näin on, eikä sosiaalinen media ole edes työ!

Tällaisia ajatuksia olen tosiaan mielessäni viime aikoina pyöritellyt. Ei mitään vakavaa, mutta kyllä siinä kohtaa, jos tuijotan ruutua ja pää lyö tyhjää, voisin sanoa olevani blokissa. Toisaalta myös tiedän, miten näitä ajanjaksoja tulee ja menee. Joskus sanoin kollegalleni, kun hän poti blogikriisiä, että tämä puuha on jatkuvaa nousu- ja laskusuhdannetta. Aina välillä on ajanjaksoja, kun on erittäin hyvä draivi päällä, kunnes tulee hetki, ettei ole mitään annettavaa eikä ainuttakaan asiaa jaettavana. Välillä tuntuu myös sille kuin osaisi vedellä juuri oikeista naruista ja antaa ulos kiinnostavaa sisältöä, kunnes taas turhauttaa. Mutta sellaista tämä puuha on. Joskus muistan lukeneeni, miten kirjoittajan blokkiin auttaa vaan kirjoittaminen ja blokki pahenee, jos kirjoittamisen lopettaa. Mitä pidempi aika menee, ettei blogia päivitä, hommasta katoaa se oikeanlainen draivi. Itsehän en ole tätä koskaan kokeillut, nimittäin enimmillään olen pitänyt kahden päivän postaustaukoja. Tuossa ajassa kirjoittamisen taito ei mihinkään katoa, mutta kieltämättä sen aloittaminen hankaloituu. Omalla kohdalla en siis usko siihen, että ”luovat tauot” toimisivat. Vaikka mistäpä sitä tietää?

Mites te muut bloggaajat, kriiseilettekö koskaan kirjoittamisen suhteen ja mikä teillä auttaa siihen, jos lyyti ei kirjoita? Olisi kiva kuulla vinkkejä ja ajatuksia. Ja lukijoiden toiveet ovat aina näissä kriisikohdissa enemmän kuin tervetulleita. <3