Toukokuun vaihtuminen on itselleni merkki siitä, että kesä on lähellä. Se on merkki myös siitä, että syntymäpäiviini on enää kuukausi aikaa. Aina tämä aika vuodesta ei ole ollut se kaikista miellyttävin – ei etenkään aikoina, joina olen kamppaillut ikääntymisen ja mm. sen aiheuttaman kriisin kanssa. Moni vähättelee ikäkriisejä ja etenkin, kun niistä puhuu kolmekymppinen – onhan kolmekymppinen laajassa mittakaavassa vielä nuori. Itse kuitenkin koen, että erilaiset kriisit ovat osa elämää. Osa kriiseilee enemmän kuin toiset ja uskon sen liittyvän jollain tavalla myös henkilön herkkyyteen, kokemukseen itsestä ja yleiseen elämäntilanteeseen. Siedämme eri tavoin myös ulkopuolelta tulevaa painetta esimerkiksi pariutua, luoda uraa, hankkia lapsia, näyttää hyvältä… Kaikkia näitä paineita kohtaa useampi yli kolmekymppinen enemmän tai vähemmän, halusi tai ei.

Omalla kohdalla ensimmäinen suurempi ikäkriisi tuli jo 27-vuotiaana ja seuraavan kerran kolmekymppisenä, kun elämäni meni monelta osin täysin uusiksi. Kolmenkympin kriisi kesti lähemmäs pari vuotta ja se olikin monin tavoin itsensä etsimisen sekä löytämisen aikaa. Voin rehellisesti myöntää olevani henkilö, joka ei ole immuuni paineille eilen, eikä tänään. Koin tuolloin huonommuutta siitä, ettei itselläni ollut vielä selkeää uraa, ei parisuhdetta tai vauvahaaveita, ulkonäkökin alkoi näyttämään väsyneelle ja nuoruuden päättyminen mietitytti. En ole koskaan ollut se, joka nauttii ikääntyä, vaan jos rehellinen olen, jäisin mieluusti kolmekymppiseksi loppuelämäkseni. Se on hyvä ikä. Saatan toki ajatella toisin kymmenen vuoden päästä, mutta näin olen ajatellut viime vuodet.

Täytän kesäkuun alussa kolmekymmentä neljä. Hurja luku, josta on enää kuusi vuotta matkaa nelikymppisiin. Kun vastaavasti ajattelen kuusi vuotta elämää taaksepäin, onhan se pitkä aika. Kuudessa vuodessa ehtii tapahtua paljon. Vaikka korona on vienyt meidän jokaisen elämästä reilun vuoden ajaksi kyvyn elää täysillä näköistään elämää, on se myös muistuttanut monista elämän perusasioista ja maadoittanut. Uskonkin, että seuraavat vuodet tämän jälkeen tulevat olemaan monella tapaa vielä aikaisempia parempia. Osataan arvostaa oikeita asioita ja keskittyä olennaiseen – nauttia elämästä aidosti. Omalla kohdalla viimeisin vuosi on ollut mukavaa nousukiitoa kaikilla elämän osa-alueilla ja olen kokenut, että palaset loksahtelevat viimein kohdalleen. Enkä puhu nyt vain parisuhteesta, vaan myös urasta, henkisestä hyvinvoinnista ja elämästä kokonaisuutena. Jos kolmenkympin alkupää oli aikamoista pohjalla rypemistä, oman olemassaolon tarkoituksen etsimistä ja kriiseilyä, niin onhan seuraavien vuosien pakko olla hyviä.

Koenkin olevani enemmän kuin valmis täyttämään 34 vuotta. Se on hyvä ikä ja tällä hetkellä se myös tuntuu hyvältä. Olen kohdassa, jossa ei vielä tarvitse tehdä ”liian” isolta tuntuvia päätöksiä tulevaisuuden suhteen. Tällä tarkoitan esimerkiksi lasta. Eihän lapsia tietenkään päätöksellä saada, mutta yritän seuraavina vuosina selvittää itseni kanssa, olisiko äitiys edes minua varten? En nimittäin ole tästä yhtään varma ja meidän suhteessa tämä on pitkälti minun päätöksestä kiinni, tuleeko asia olemaan ajankohtainen. Onhan elämässä toki muitakin päätöksiä ja steppejä lähivuosina aivan varmasti, mutta ei oikeastaan mitään sellaista, jonka suhteen olisin samalla tavalla epävarma. Toisaalta, onko sitä koskaan valmis? Moni asia elämässä on sellainen, johon ei välttämättä koskaan ole valmis, mutta silti ne voivat olla elämän parhaita päätöksiä. Yhtenä esimerkkinä parisuhde, sekin tuli elämääni niin puskista. Tai nykyinen työni – minä ikäänkuin vaan päädyin siihen ja piste, jossa nyt olen, siihen olen edennyt step by step, pikkuhiljaa. Jos muuten joku on muuttunut neljässä vuodessa kolmenkympin jälkeen, niin se, että säästän nykyään eläkepäiviä varten. Lopulta minustakin tuli se, joka ajattelee pitkällä tähtäimellä ja haluaa olla eläkkeellä hyvin toimeen tuleva säästöjensä ansiosta. Kyllä se mieli vaan muuttuu matkan varrella ja mitä vanhemmaksi tulee, elämän rajallisuuden ymmärtää.

Mihin sitten olen menossa? Tämä on hankala kysymys nykyään, koska elämää ei osaa enää ajatella kovin pitkälle. Vaikka unelmia on, ne liittyvät johonkin tulevaisuuteen – aikaan, kun kaikki on viimein edes jokseenkin normaalia. Yritänkin elää päivän, viikon ja kuukauden kerrallaan. Tehdä asioita, joista nautin ja rakentaa yhteistä tulevaisuutta ihmisen kanssa, jonka rinnalla haluan sen jakaa. Tulevaisuudesta en vielä tiedä, mutta pyrin siihen, että se olisi sellaista elämää, jossa on hyvä olla ja jollaista se on nytkin. Liikaa ei kannata suunnitella. Elämässä tärkeintä on lopulta arki. Se on kuitenkin sitä, mitä me eletään kaikista eniten ja siksi siitä kannattaa tehdä hyvää. Yksi tavoitteeni onkin pitää arki mahdollisimman miellyttävänä ja sellaisena, ettei maanantaisin ärsytä herätä uuteen viikkoon.

Onko täällä muita, joiden synttärit lähenee ja tämä kenties herättää ajatuksia?