Olen kirjoittanut blogissani muutamaan otteeseen tunnelukoista ja niiden työstämisestä. Olen myös tehnyt tunnelukko -testin, jonka viimeksi alkuvuodesta 2018. Mielenkiinnosta otinkin itseäni taannoin niskasta kiinni ja tein testin uudestaan, kun takana on kuitenkin terapiajakso ja aikamoinen työsarka itsensä kanssa. Kun tuolloin 2018 alkuvuodesta ennen terapiaa erittäin vahvoja tunnelukkojani olivat emotionaalinen estyneisyys ja kaltoinkohtelu, nyt erittäin vahvoja lukkoja on enää yksi, eli jälkimmäinen; kaltoinkohtelu. Emotionaalinen estyneisyys oli enää heikkona, jota osasin odottaa, sillä tällä osa-alueella on tapahtunut paljon muutosta entiseen. Vahvoja lukkojani puolestaan ovat ulkopuolisuus, tunnevaje ja hylkääminen, jotka kaikki olivat läsnä myös vuonna 2018 – ainut listalta pois pudonnut on vaativuus. Tässä tekstissä käsittelen hieman syvemmin tunnelukkoja, niiden merkityksiä ja miten koen työstäneeni lukkoja.

Kaltoin kohtelun tunnelukko on tosiaan itselläni ainut erittäin vahva lukko ja valitettavasti siitä en ole vielä täysin vapautunut. Kaltoin kohtelun tunnelukon omaavalle henkilölle on siis tyypillistä pelätä ihmisten huonoa kohtelua. Uhkakuvat ihmissuhteissa ovat hyvin tavallisia, eikä turvallisuuden tunnetta ole helppo kokea. Ihmisiä voi olla hankala päästää lähelle, sillä luottamuspula vaivaa. Sitä ikään kuin pelkää jatkuvasti, että tulee kuitenkin pettymään. Toisaalta taas kaltoin kohtelevissa ihmisissä saattaa olla jotain viehätysvoimaa, joka vetää kerta toisensa jälkeen puoleensa. Kohdallani kyseinen lukko resonoi selkeästi lapsuudestani, jonka ymmärsin vasta terapiassa. Vaikka kykenen sosiaaliseen kanssakäymiseen ja vaikutan usein ulos päin avoimelta, todellisuudessa minun on hankalaa luottaa ihmisiin. Ihmisiä, joihin luotan, on vain kourallinen ja muihin suhtaudun tietynlaisella varauksella. Tämä on näkynyt vahvasti myös miessuhteissani, nimittäin minun on ollut aina vaikeaa luottaa miehiin ja luottamuksen syntymiseen saattaa mennä aikaa. Toki tunnelukkoani ovat vahvistaneet myös huonot kokemukset, joihin taas itse tunnelukko on varmasti pitkälti ohjannut.

Vaikka edelleen lukon kanssa on työsarkaa, kyllä silti huomaan muutosta siinä mielessä, etten enää kiinnostu henkilöistä, joissa näen selkeät katastrofin merkit. Kun joskus nuorempana minua kiehtoi miehissä boheemius ja hallitsemattomuus, nykyään haluan rinnalleni ihmisen, joka on turvallinen ja jonka seurassa on hyvä olla – ei epävarma, arveluttava tai epämääräinen, vaan hyvä. Tähän samaiseen asiaan liittyy tavallaan se, miten vakavasti otan aina pettymykset ihmissuhteiden saralla. Vaikka luottamustani ei varsinaisesti petettäisi, kaikki pettymykset ihmissuhteissa ovat minulle kovin rankkoja. Tämä lienee asia, jota olisi hyvä vielä terapiassa jossain kohtaa läpikäydä, mutta toki paljon olen sitä itsekseenkin miettinyt. Että onko se vaan osa luonnettani vai johtuuko se jostain syvemmästä? Kun toiset nousevat ja menevät nopeasti eteenpäin, minä muutun luotaan työntäväksi ja suojeluvaistoni nousee todella korkealle. Toki tässä voi olla kyse myös herkkyydestäni ja siitä, etten osaa suhtautua ihmissuhteisiin kevyesti.

Vahvoista lukoista läsnä olivat testin mukaan edelleen ulkopuolisuus, tunnevaje ja hylkääminen. Ulkopuolisuuden tunnelukko on sellainen, joka on todennäköisesti minussa läsnä lopun elämää ja koen sen nousevan pintaan säännöllisesti erilaisissa tilanteissa. Tämän syyt tiedostan, eli yksi niistä on lapsuuden juurettomuus ja se, miten olen pienestä pitäen joutunut luopumaan ihmisistä elämässäni. Olemme perheeni kanssa muuttaneet paljon ja tämä on tavallaan kasvattanut sellaiseen, ettei elämässä ole oikein pysyviä juttuja. Edelleen minun on hankalaa sitoutua asioihin ja vaikka huomaan tiettyjen rutiinien tuovan turvallisuudentunnetta, koen herkästi tyytymättömyyttä, jos asiat junnaavat paikoillaan. Myös ihmisten keskellä koen itseni välillä ulkopuoliseksi ja tätä tapahtuu edelleen, vaikka tänä päivänä omaankin ihanan läheisen ystäväpiirin. Silti on lukuisia tilanteita, joissa en oikein koe olevani osa kokoonpanoa ja ajattelen, ettei kukaan ymmärrä minua aidosti. Osittain tämä voi toki olla ihan vaan osa luonnettani, sillä olen vähän sellainen yksinäinen sielu, joka saattaa pohtia juttuja itsekseen ja vaipua välillä melankoliaan. Tämä lukko on ehkä vähiten ulkopuolisiin vaikuttava, eli tunnelukko tekee hallaa ennen kaikkea itselleni. Tästä syystä olen pyrkinyt kääntämään ajatuksiani eri suuntaan hetkinä, joina koen ulkopuolisuuden tunteen nousevan pintaan, sillä oma tunne ei tosiaan aina ole se totuus.

Tunnevajeen tunnelukossa puolestaan on kyse siitä ajatuksesta, ettei kukaan ymmärrä sinua tai kykene tyydyttämään rakkauden sekä huolenpidon tarvetta. On hyvin tyypillistä, että tässä lukossa suojataan itseä rakkaudelta ja ihastutaan henkilöihin, jotka eivät ole saatavilla tai kykene tyydyttämään tarpeitasi. Suhteet päättyvät usein hyvään alkuun, mutta karvaaseen pettymykseen, koska odotukset ovat aivan liian korkealla. Lisäksi toiselta saatetaan odottaa asioita, joita ei kuitenkaan sanota ääneen ja niihin puolestaan reagoidaan loukkaantuen. Muistan aikanaan miettineeni, miten ihmeessä tämä lukko ei ole minulla erityisen vahvana, sillä juuri nimenomaan tuolla tavalla olen niin monesti kokenut ja tähänkin oivalsin syyt terapiassa! Isä-suhteella ja sillä, miten lämmin tuo kyseinen suhde on, on erittäin suuri merkitys siihen, miten tytär kokee miessuhteet. Vaikka tänä päivänä koen olevani asian suhteen paremmassa balanssissa, kyllä edelleen tarkkailen hyvin paljon muiden tunnereaktioita ja odotan tietynlaista käytöstä. Jos käytös onkin päinvastaista, petyn ja koen jääneeni jälleen ”vaille”. Ehkä se, minkä olen asian suhteen oppinut, on, etten voi ikinä odottaa toiselta jotain, jos en sano sitä hänelle ääneen. Olenkin opetellut avoimuutta ja tavallaan myös poistamaan turhia odotuksia. Koska en itsekään ole täydellinen, en voi odottaa muiltakaan täydellisyyttä – enkä muuten etenkään silloin, jos en tuo tarpeitani julki.

Hylkäämisen tunnelukko on aika selkeä, eli siinä pelätään hylätyksi tulemista ja sitä, että ihmiset jättävät. Tämä lukko on ollut itselläni vahvana sinkkuna ollessa, sillä kuten jo mainittu, vaadin aikaa luottaa ihmisiin. Tämä lukko on mielestäni sidonnainen kaltoin kohteluun, eli lukon taustalla on samoja seikkoja. Veikkaan hylkäämisen tunnelukosta kärsivän etenkin henkilöiden, joilla on ollut epävakaa ja turvaton lapsuus, tai jotka ovat tulleet aikuisiällä petetyiksi ihmissuhteissa. Kaikki tunnelukothan eivät tosiaan synny välttämättä lapsuudessa, vaan aikuisiälläkin voimme traumatisoitua ihmissuhteiden seurauksena, jotka jättävät meihin jälkensä. Itse koen tähän vaikuttaneen sekä lapsuuden, että aikuisuuden kokemuksien. Vaikka en olekaan koskaan tullut petetyksi ja parisuhteessa olen voinut luottaa sataprosenttisesti kumppaniini, silti sinkkuna ollessa olen tavannut ihmisiä, joista en voi sanoa samaa. Olen myös nähnyt aika paljon ympärilläni, joka vaikuttaa osittain siihen, etten ole aina kyennyt uskomaan sataprosenttisesti rakkauteen ja siihen, että on olemassa jotain, joka pysyy ikuisesti. Tätä olen pyrkinyt paljon työstämään ja opettelemaan positiivista asennetta rakkautta kohtaan. Vaikka eron jälkeen jouduin käymään aikamoisen polun siihen pisteeseen, että jälleen uskoin, tuli tuo hetki lopulta. Eli ehkä jollain tavalla optimistisuus on myös asia, jota olen paljon joutunut ihmissuhteiden saralla harjoittamaan.

Tunnelukot eivät ole missään nimessä yksinkertaisia muuttaa, sillä niissä on kyse hyvin syvistä asioista. Omalta kohdalta voin todeta, että emotionaalisen estyneisyyden tunnelukosta irti pääseminen on vienyt vuosia aikaa! Uskon että tästä lukosta vapautumiseen on vaikuttanut eniten se, kun päästin pikkuhiljaa irti katkeruudesta ja täten siihen liittyvistä vihan tunteista. Tuntuu jopa hassulle sanoa, miten en enää tosiaan tunne vihaa tilanteissa, joissa sitä aikaisemmin tunsin. Nykyään osaan katsoa asioita niin paljon laajemmasta perspektiivistä ja ymmärtää ihmisten erilaisuutta. Kun aikaisemmin viha oli tapani puolustautua ja suojella itseäni, nykyään näen vihan kaikkea muuta kuin rakentavana. Totuus on kuitenkin se, ettei vihan tunteista pääse eroon pelkän päätöksen avulla, sillä tunteiden taustalla on aina jotain ja se jokin on käsiteltävä ennen kuin siitä on mahdollisuus vapautua. Ja jotta ette ymmärtäisi väärin, vihaa on oikeus tuntea, eikä se ole tunteena väärä! Siinä kohtaa, kun viha kuitenkin hallitsee, se ei ole rakentavaa. Myös vaativuuden lukosta olen vapautunut, joka näkyy parempana itseluottamuksena ja itseen uskomisena. Vaikka aikaisemmin kuvittelin omaavani ihan hyvän itsetunnon, kyllä terapiassa huomasin, miten ankara olen monissa asioissa itseäni kohtaan. Edelleen jos mokaan, otan sen hyvin raskaasti ja tässä kohtaa lukko ehkä toisinaan minussa vielä näkyykin. Kuitenkin arjen tasolla olen siitä vapautunut ja nykyään osaan nauttia paremmin elämästä elämättä jatkuvasti jotain tulevaa varten, hetkeen keskittyen.

Arvasin, että tästä tekstistä tulee kilometrien mittainen ja olisin voinut vielä jatkaakin… Ehkä siis teen vielä toisen osan, jossa jatkan aiheen parissa. Olisi tässä kohtaa kuitenkin mielenkiintoista kuulla, millaisia tunnelukkoja teillä on ja miten olette niitä työstäneet?

Mikäli et ole koskaan tunnelukkojasi testannut, testin pääset tekemään täällä.

Kuvat: Iines Aaltonen