Eilen illalla pyöräillessäni kotiin parkkeerasin pyörän Töölönlahdelle, sillä keli oli kuin morsian ja taivas sitäkin upeampi vaaleanpunaisen ja liilan sävyissä. Pysähdyin ottamaan muutaman kuvan ja istuin sen hetken, minkä kaupunkipyörän aika antoi periksi. Tuolloin mietin, miten ihanalta tuntuu, ettei seuraaviin päiviin ole minkäänlaista aikataulua saatikka ohjelmaa. Kukaan ei ole kellottamassa, mitä tulisi tehdä ja millä aikataululla. Mielestäni juhannuksessa on jotain samaa taikaa kuin joulussa, eli kaikki katoavat mökeilleen (tai mihin lie) ja ilmapiiri on rauhallinen. Aika menettää merkityksensä ja se kapitalistinen puurtaminen päättyy hetkeksi. Varmaan viimeksi jouluna olen tuntenut tällaista tunnetta – rauhaa ja kiireettömyyttä.

Tänä aamuna puolestaan luin Facebook -kaverini jakaman Hidasta elämää kirjoituksen ”Jatkuva ärtymys, väsymys ja pakkojaksaminen ovat hälytysmerkkejä – Elämän kuuluu tuntua hyvältä”. Nyökyttelin tekstiä lukiessani ja etenkin seuraava kohta osui ja upposi: ”Unettomuus, ärtyisyys, muistiongelmat tai aistiyliherkkyys – stressin oireiden saatetaan luulla kuuluvan elämään tai erityisherkkyyteen, mutta eivät ne kuulu!”. En ole tästä blogissani (tai oikeastaan muutenkaan) puhunut, mutta paikoitellen olen ollut aika väsynyt. Unohdan nykyään myös jonkin verran asioita, eli ystävien kertomat tarinat siitä tai tästä eivät rekisteröidy muistiini ja olen kuullut nyt monta kertaa, kuinka minulle on jouduttu kertomaan sama asia useampaan otteeseen. Onhan se totta, että olen lapsesta saakka ollut vähän sellainen hajamielinen haaveilija enkä aina kuuntele vaikka olen läsnä, mutta viime kuukausina tämä on selkeästi pahentunut. Muistini rekisteröi ja arvottaa asioita jättäen ne ”vähempipätöiset” huomiotta. Joudun pitämään työasioissa tarkkaa kirjaa kaikesta muistettavasta ja Trello onkin nykyään työkalu, jota ilman en pärjäisi! Uniongelmat ovat toki oma lukunsa ja niitäkin on säännöllisesti, vaikka viime viikot olen kyllä nukkunut kuin tukki.

En ole yleisesti ihminen, joka valittaa tai tuo esiin omaa väsymystä, vaan olen ennemminkin se, joka ajattelee aina jaksavansa. Pystyn paremmin kuin hyvin ystävien läsnäollessa eliminoimaan esimerkiksi työhön liittyvän stressin ja siirtämään asiat sivuun. Välillä mietin, ettei kukaan kuitenkaan ymmärrä, sillä onhan työni mukavaa ja varmasti monen mielestä aivan unelma, kun ei tarvitse olla joka aamu kello kahdeksan jossain. Todellisuudessa työni on kyllä mukavaa ja nautin siitä, mutta on siinä myös varjopuolensa. Työaikojen puuttumattomuus tarkoittaa sitä, että töitä tekee helposti aivan liikaa ja tähän myönnän sortuvani – vaikka toisaalta tämä tuo ihanaa vapautta, josta en osaisi enää luopua. Työni ei myöskään ole rutiininomaista tekemistä, vaan melkein kaikki vaatii luovaa ajattelua, suunnittelua ja toteutusta. Silloin kun tein vielä pelkästään blogia, oli tuohon luovuuteen paljon enemmän aikaa, mutta nykyään huomattavasti vähemmän. Toisaalta se, kun teen muutakin, vie ammatillisesti eteenpäin ja tuo eteen uusia haasteita, joista pidän. Tämä kuitenkin tarkoittaa jostain luopumista ja olenkin oivaltanut, kuinka minun tulee miettiä arjen ajanhallintaa tarkemmin. Mikäli haluan arkeeni hyvän tasapainon, on minun tehtävä asialle jotain. Tällä hetkellä esimerkiksi koen väsymystä juuri siitä syystä, ettei mieleni ehdi lepäämään. Jatkuvasti mietin kaikkea työhön liittyvää ja jopa viikonloppuisin on hankalaa irtautua tuosta ajatusrallista.

Ihmiset sietävät eri tavalla kuormaa, stressiä ja ylipäänsä arjen paineita. Itse herkkänä koen tarvitsevani enemmän tilaa asioille ja se tasapaino on avainsana hyvinvoinnille. Se ei ole heikkoutta tai sitä, etten kykenisi samaan kuin muut. Välillä on vaan pakko levätä tai muuten pakka leviää käsiin. Ja ihan oikeasti välillä muistuttelen itseäni siitä, miten monituntista työviikkoa teen, 38 tuntia ei todellakaan riitä! Näistä syistä mietin parhaillaan tänään alkavaa juhannusta ja sitä, mitä teen seuraavat kolme päivää. Alkuun ajatus yksin jäämisestä ahdisti, mutta nyt se jo jollain tavalla houkuttaa. Kun tänään nukuin kymmeneen ja aloitin päivän ilman mitään suoranaisia velvollisuuksia, oli olo mukavan vapautunut – kuin lomalla olisi. Voisin ehkä ladata Netflixin pitkästä aikaa ja katsoa vihdoin Luciferin uuden kauden, treenata, syödä hyvin, tehdä hissukseen omalla tahdilla postauksia varastoon reissua varten ja mikä tärkeintä, levätä – ottaa tilaa ja aikaa itselle. Olisin yksin omasta tahdosta ja se olisi tällä hetkellä varmasti se järkevin vaihtoehto. Silti tavallaan kamppailen sen kanssa, lähdenkö muiden mukaan saaristoon vai en. Järkevin vaihtoehto ei ole aina se paras vaihtoehto, mutta toisinaan olisi kyllä kuunneltava omaa kehoa ja lepo on se, mitä nyt tarvitsen. Saaristossa voi toki levätä, mutta itseni tuntien, kyllä juhlisin muiden mukana, viiniä kuluisi ja yöunet jäisivät katkonaisiksi. Ensi viikolla tuskin aloittaisin viikkoa energisenä, vaikkakin varmasti kokemuksia rikkaampana.

Jännä kyllä, millaista kamppailua tällainen yksi hassu juhlapyhä voi aiheuttaa. Vaikka yksin jääminen olisikin tänä vuonna oma valinta, silti sitä emmin. Ehkä siihen liittyy jonkinlaista pelkoa siitä, että jossain kohtaa tunteekin olonsa yksinäiseksi, koska on konkreettisesti yksin? Ehkä pelkää menettävänsä jotain jos ei ole muiden mukana nauttimassa, vaan on ”tylsästi” kotona?

Miten sinä vietät juhannuksen? Kamppaileeko kukaan muu vastaavien ajatusten äärellä?