Asia, jota olen joutunut viime vuosina todistamaan niin omassa kuin muidenkin elämässä, on se, kuinka ihminen toimii silloin, kun välittää jostain tai on riittävän kiinnostunut. Jos mietitään ihmissuhteita, sitä voi puhua, vaikka kuinka paljon kaikkea maan ja taivaan väliltä, mutta teot todistaa, mikä on asioiden todellinen laita. Uudessa ihmissuhteessa toinen kyllä soittaa, jos on kiinnostunut tai näyttää varmasti mielenkiintonsa tavalla, joka ei jätä arvauksille varaa. Vaikka paljon puhutaan, että suomalaiset miehet ovat ujoja ja kaikkea muuta kuin avoimia, uskon, että kyllä se ujoinkin mies toimii, mikäli oikeasti haluaa! Halua toimia puolestaan ohjaa tunne ja mielenkiinto – halu tutustua toiseen lisää, viettää toisen kanssa aikaa, kenties pieni ihastuminen. Tästä huolimatta vaikka tämän kaiken tiedämme, varmasti moni on ollut tilanteessa, jossa tulee arvuuteltua, mitähän toinen minusta ajattelee? Saatetaan miettiä, etenevätkö tunteet samaa tahtia ja onko molemmilla yhtä hyvä fiilis jo kehittymään alkaneesta jutusta? Halutaan kysyä toisen fiiliksiä, mutta ei uskalleta. Aivan liikaa olen itsekin aikanaan arponut ja seurannut myös vierestä aikamoisia ihmissuhteiden arpapelejä. Välillä analysoinnit ovat osuneet oikeaan – toisinaan taas täysin väärään. Mutta lähtökohtaisesti, mies (tai nainen) ei jätä soittamatta, mikäli hän välittää. Mikäli juttu kiinnostaa, ihminen toimii sen eteen. Ja siis pohjaan tätä puhtaasti omaankin käytökseen. Itsehän olen siis varmasti maailman pahin ahdistuja ja jos toinen ihminen ahdistaa, vetäydyn aivan totaalisesti. Jos taas en kiinnostu toisesta, en laita enää viestiä. Nolona myönnän tehneeni useita ghostauksia, vaikka mitä ilmeisemmin karma on sittemmin maksanut takaisin, nimittäin olen ollut itsekin jokusen kerran vastaanottavana osapuolena ja se jos mikä ei ole mukavaa.

Nykyään kun olen jo vähän päälle kolmekymppinen, on ajatusmaailmani ihmissuhteiden suhteen yksinkertainen. Kemiaa joko on tai sitä ei ole, juttu joko lähtee liikkeelle tai sitten se ei lähde. Näin on toki helppo ajatella tässä kohtaa, kun sydän ei ole missään kiinni, mutta siinä kohtaa kun tunteita herää, on pelissä menettää taas hieman enemmän. Tuo on itse asiassa se minun pahin pelko, menettää jotain sellaista, josta välittää ja koota itsensä jälleen pala palalta. Näistä syistä näin jälkikäteen mietittynä, olen minäkin venynyt ihmissuhteissa aikamoisiin svääreihin ja selitellyt toisen viesteihin vastaamattomuutta mitä ihmeellisimmin selityksin. Siinä kohtaa kun huomaa, että suhteeseen on tullut jokin särö, sitä herkästi koettaa selitellä itselleen ja kääntää kaiken parhain päin. Se lienee kai ihmisen jonkinlainen suojamekanismi – tai näin ainakin minun kohdalla. Noissa hetkissä, kun osaisi olla aina järkevä. Kuten mainittu, toinen ihminen ei jätä vastaamatta, mikäli hän välittää. Puhelua ei tarvitse odotella yötä myöten, mikäli hän välittää. Vaikka kaikki eivät ole verbaalisesti lahjakkaita tai rohkeita kertomaan tunteistaan, tunteita voi osoittaa niin monella tavalla. Ihan oikeasti siinä kohtaa, kun kyse on aidosta välittämisestä, sen näkee. Toinen ihminen asettaa sinut etusijalle – tai ellei suhteen alussa ihan ykköseksi, niin erittäin hyväksi kakkoseksi. Hän ei laiminlyö tarpeitasi tai pidä sinua päivän viimeisenä asiana. Itse uskon intuitioon erittäin vahvasti ja tämän olen muuten huomannut ihmissuhteissakin. Siinä kohtaa, kun olen ahdistunut ensimmäisen kerran siitä, miten kaikki ei nyt ole kuten aikaisemmin, olisi asia pitänyt nostaa heti pöydälle, nimittäin tuo tunne on osunut aina oikeaan. Mitään ei myöskään elvytetä yksin. Ihmissuhdetta ei korjata omalla panoksella, vaan se vaatii aina kahden ihmisen panoksen.

Olen ihmisenä sellainen, että jos välitän, annan paljon ja hieman enemmänkin. Tästä syystä välillä mietin, kuinka ihan oikeasti ansaitsisin itsekin sen saman takaisin. Toisinaan olen jopa hieman surullinen siitä, etten selkeästi ole viimeisimmän parisuhteeni jälkeen kohdannut ihmistä, joka kykenisi antamaan minulle yhtä paljon tunnetasolla kuin minä hänelle. Enkä siis mielestäni edes vaadi paljon, sillä vaadin ainoastaan aitoa välittämistä – sitä että kunnioitetaan, arvostetaan ja osoitetaan se. Tiedän, varmasti vääriä miehiä eikä aina sekään, vaan pitkälti vääriä ajoituksia. Olen kohdannut ihmisiä niin väärällä hetkellä, että jälkeenpäin miettinyt, oliko tämänkin ihmissuhteen ainoastaan tarkoitus kasvattaa johonkin, mikä on edessäpäin? Enkä nyt siis sano tätä mitenkään katkerana, sillä sitä en enää ole. Välillä vaan hieman surullinen, sillä loppupeleissä minähän ne kumppanit valitsen. En nyt oitis muista kuka ystävistäni sen joskus minulle sanoi, että ansaitsisin verrannollisesti ”miehen, joka palvoo maata jalkojeni alla”, mikä on täyttä totta, vaikka itse sanonkin. Ja siis samaa toivon myös lähipiirilleni, että jokainen sinkku sieltäkin löytäisi ihmisen, joka osaisi arvostaa heidän ainutlaatuisuuttaan. Mielestäni jokainen meistä ansaitsee hyvää, jos pyrkii elämässä hyvään.

Viime päivinä olen jostain syystä mietiskellyt tosiaan tätä aihetta ja yleisesti sitä, kuinka olisi jälleen kiva jakaa elämää jonkun kanssa. Tämä on itselleni aika ”outoa”, sillä en ole näin moneen kuukauteen ajatellut ja ehkä enemmänkin miettinyt täysin päinvastoin. Olen noin yleisesti ottaen hidas toipumaan henkisistä ”traumoista”, jonka vuoksi vähän yllättynyt. Yhtäkkiä olenkin alkanut näkemään joka puolella rakkauden osoituksia, pariskuntia ja löytänyt itseni pyyteettömästi ihastelemasta toisten onnea. Minulle ei siis ole ongelma iloita muiden rakkaudesta, vaikka sitä ei nyt omassa elämässäni parisuhteen muodossa olisikaan. Mielestäni rakkaus on ihan parasta ja vaikka se ei olisi omassa elämässä, on sen näkeminen ympärillä aina yhtä ihanaa.

Heräsikö ajatuksia aiheeseen liittyen? Oletteko kenties miettineet samoja asioita tai kohdanneet vastaavaa?