Miksi hoikkana harrastan myös aerobista?

Jos menisin treeneissä puhtaasti ulkonäkö (eli lihasten kasvatus) edellä, tuskin harrastaisin ollenkaan aerobista liikuntaa. Kuten jokainen tietää, aerobinen polttaa rasvaa ja mikäli samaan aikaan haluaa saada aikaiseksi myös lihasten kehitystä, tulisi näiden kahden osa-alueen olla optimaalisessa balanssissa. Kehoni on aina ollut hoikkarakenteinen jo ihan geeniperimältään, jonka vuoksi tiedostan hyvin, miten aerobinen treeni ei ainakaan edesauta kohdallani lihasten kasvua. Jos siis ajattelisin puhtaasti lihaskasvua, jättäisin varmasti lenkit väliin ja veikkaan että olisin tällöin myös lihaksikkaampi. Olenkin usein miettinyt mitähän tapahtuisi jos pitäisin kuukauden tai parin tauon juoksemisesta, mutta toistaiseksi en ole tuohon ihmiskokeeseen uskaltautunut. Toisin päin olen kyllä kokeillut useammankin kerran, kuten viimeksi viime kesänä pitäen parin kuukauden salitauon. Pakko sanoa että tuon tauon jälkeen oli kyllä jo ikävä lihaskuntotreeniä ja kroppa alkoi kuihtumaan sen verran, että oli ihan hyvä palata salille!

Harrastan aerobista treeniä puhtaasti siitä syystä, että pidän siitä todella paljon. Jollain tavalla myös koen sen jonkinlaiseksi tarpeeksi itselleni, koska olen koko ikäni juossut. Jos en siis pääse juoksemaan vaikka muutamaan viikkoon, pääkoppani suorastaan vaatii sitä. Välillä kun on ollut syystä tai toisesta muutaman viikon taukoja, olen huomannut, miten paljon väsyneempi olen ja kehossani on raskaampi olo. Aerobinen keventää mielestäni ihanasti yleistä olotilaa ja samalla ennen kaikkea mieltä. Juostessa saa kasattua ajatuksia ja tyhjennettyä päätä kaikesta turhasta. Etenkin jos juoksee ulkona, saa siinä myös raikkaan ilman hyödyn ja usein huomaan, miten se toimii positiivisella tavalla vaikka kesken työpäivän työnteon lomassa. Toki samaan aikaan haluan myös omata monipuolisesti hyvän kunnon, eli en pelkästään näyttää joltain, vaan olla sporttinen monessa mielessä. Mielestäni on jopa koomista näyttää urheilulliselta, mutta siinä kohtaa kun tulisi juosta kilometri, ei kunto kestäkään. Eli pelkkä ulkomuoto ei ainakaan itselläni riitä motivoimaan mihinkään tiettyyn treenimuotoon, vaan olen ennemmin ulkomuodoltani vähemmän lihaksikas, kunhan vaan saan juosta!

Toki sen verran olen tehnyt pientä fiksailua juoksutreeneihin, etten tee niitä viittä viikossa koska se olisi itselleni liikaa – ei siis henkisesti, mutta nimenomaan fyysisesti. En nimittäin halua kuihtua käsiin, vaan ennemmin näyttää terveeltä ja omata myös lihaksia. Tästä syystä juoksen nykyään 5-7 km lenkin kerran tai pari viikossa ja koen että se on näin talvella vallan hyvä määrä. Aika hyvin tuollaisella juoksumäärällä pysyy myös kokoisellani naisella lihakset tallessa ja kunhan ei juokse kerralla kymmeniä kilometrejä, eivät lenkit häiritse salitreeniä vaan mielestäni ennemmin tukevat ja tuovat monipuolisuutta tekemiseen. Itse harvoin mietin kestävyyskunnon merkitystä terveydelle koska pidän hyvää kuntoa niin itsestään selvänä ja tavoiteltavana asiana, mutta onhan esimerkiksi juokseminen aikamoista terveysliikuntaa! Jos mietitään hengitys- ja verenkiertoelimistön terveyttä, vaikuttaa aerobinen liikunta siihen erittäin positiivisella tavalla ja parhaimmillaan sen harrastaminen pidentää jopa elinikää. Toki siinä ohessa on tärkeää treenata myös lihasvoimaa, joka puolestaan tukee kestävyyskuntoa. En nykyään mielelläni jätä kumpaakaan osa-aluetta pois, koska muuten liikunnasta tulisi liian yksipuolista. Mitä monipuolisemmin treenaa, sitä parempia tuloksia on mahdollista aikaan saada!

Tässä samassa yhteydessä on pakko mainita vielä siitä, miten suosin aina aerobisen treenin tekoa eri päivänä lihaskunnon kanssa. Eli salipäivänä ainoastaan kevyt alkulämmittely ja juoksulenkit sitten erikseen. Usein näkee sitä kuinka moni hoikka nainen veivaa crossarilla tuntitolkulla, jonka jälkeen vielä treenataan lihaskuntoa siellä täällä poukkoillen, kunnes taas palataan crossariin. Tuollainen olin muuten itsekin aikanaan ja silloin ei näkynyt minkäänlaisia tuloksia! Eli liiallinen aerobinen treeni voi olla lihaskasvun tiellä ja mikäli kehossa ei ole juuri ollenkaan lihasta ja aloittaa nollasta, kannattaa tuolloin vähentää aerobisen määrää huomattavasti. Toki asia erikseen on se, mikäli kehossa on paljon ylimääräistä rasvaa, mutta etenkin hoikkien kannattaa kiinnittää tähän huomiota. Eli sellainen pieni bulkkaus salitreenin aloitusvaiheessa ei ole ollenkaan pahasta, jolloin kroppaan saa lihasmassaa ja sitten kun sitä on jo hieman, voi alkaa hakemaan sitä balanssia lisäämällä myös aerobista treeniä salitreenin oheen. Ja tietysti aina tulee miettiä omia tavoitteita, jotka eivät muuten aina todellakaan ole kaikilla samanlaiset!

Vaikka hoikemman henkilön juoksuharrastusta katsotaan usein hieman epäilevällä silmällä ja itsekin olen kohdannut ihmetystä sen suhteen, miksi juoksen koska en ole isokokoinen, en enää nykyään anna tuollaisten puheiden häiritä. Juoksemisessa on edelleen se jonkinlainen painon pudottamisen katku ja siksi moni ihmettelee, miksi hoikka olisi painoaan pudottamassa? Itse kun en näe aerobista treeniä tuolta kantilta ollenkaan – en siis omalla kohdallani – ja tästä syystä onkin jännä, miten moni mieltää sen automaattisesti nimenomaan laihduttamiseen ja hoikan kohdalla usein vieläpä syömishäiriöihin. Onneksi noita olettamuksia voi itse omalla esimerkillään kumota ja tosiaan juosta voi ilman laihdutusta päämääränä! Olenkin ehdottomasti sitä mieltä että on minkä kokoinen tahansa, tulisi kaikenlaista liikuntaa voida harrastaa monipuolisesti ilman pelkoa muiden tuomitsemisesta! Jokaisella meistä on omat motivaattorit liikunnan suhteen, eivätkä ne ole koskaan sen parempia tai oikeutetumpia kuin muiden.

Miten te muut hoikat koette aerobisen liikunnan harrastamisen? Joudutteko rajoittamaan lenkkeilyä ”kuihtumisen pelossa” tai oletteko kohdanneet epäilyä liittyen motiiveihin harrastaa esimerkiksi juoksemista? 

 

Kuvat: Mikaela

treeni-ja-ravinto

Käsittelemätön tunne jää kehoon elämään

Kun nuorena toimin ihmissuhteissa hyvin pitkälti impulsiivisesti ja reaktiivisesti, nykyään pyrin olemaan fiksumpi ja aikuismainen. Samalla ajattelen että toimiessani järkevästi muiden kanssa, teen palveluksen itselleni, sillä jokainen riidoissa päättynyt käsittelemätön ihmissuhde jää kehoon elämään. Oli kyse sitten päättyneestä parisuhteesta tai ystävyydestä, sen negatiivinen energia saattaa vaikuttaa meissä jopa vuosienkin jälkeen, ellei asioita ole viety päätökseen. Ennen terapiaa en ollut asiaa koskaan ajatellut, sillä olin aina toiminut täysin päinvastaisella – jo lapsuudessa opitulla tavalla sitä lainkaan kyseenalaistamatta. Minulle on siis ollut täysin luontevaa erota riidoissa ja jättää asioita ”auki”. Pitkään jopa valheellisesti ajattelin, miten selvittämättä jätetty on minulle huomattavasti helpompaa kuin asioiden selvittäminen. Veikkaan että osittain juuri tästä syystä ajauduin itseni kanssa sellaiseen pisteeseen, jossa voin todella huonosti. Sisälläni oli niin paljon taakkaa, joka oli kasaantunut ja jäänyt sinne elämään, enkä enää löytänyt työkaluja sen purkamiseen.

Etenkin viime aikoina olen kuullut useampaan otteeseen läheisteni suusta, miten heitä suorastaan ärsyttää puolestani erinäiset ihmissuhteisiini liittyvät asiat, tai kuinka he olisivat tilanteessani raivona. En missään nimessä sano etteikö jokaisella olisi oikeus tunteisiinsa, mutta itse huomaan nykyään toimivani hyvin eri tavoin kuin aikaisemmin. Vaikka en sano, etteikö minullakin voisi olla paha mieli ja olo, silti samaan aikaan haluan selvittää asiat hyvässä hengessä. Olen väsynyt turhaan vihoitteluun ja riitoihin, enkä yksinkertaisesti jaksa sitä taakkaa, joka syntyy esimerkiksi vihan tunteiden kantamisesta tai niiden vallassa olemisesta. Huomaankin nykyään ennemmin antavani anteeksi ja ymmärtäväni, kuin olevani vihainen tai katkera. Tämä nyt ei tokikaan sitten tarkoita sitä että pettäminen, valehtelu tai muu vastaava tulisi antaa tuosta vain anteeksi, mutta yleisellä tasolla pyrin aina miettimään asioita laajemmasta näkökulmasta. Kaikissa ihmissuhteissa kun on aina erilaisia ihmisiä ja se, miten ajatellaan ja reagoidaan, on hyvin yksilöllistä. Jos ajattelen kaiken ainoastaan itseni kautta, on se aika suppea näkökulma. Ja ylipäänsä – voinko aina odottaa että muut vastaavat tarpeisiini tai tekevät minulle sen, minkä toivoisin heidän tekevän? Olen tullut siihen lopputulemaan ettei koskaan kannata odottaa mitään automaattisesti ulkopuolelta, koska siihen emme vaan yksinkertaisesti voi vaikuttaa. Ainut asia johon voimme vaikuttaa, on se kaikki, mikä lähtee meistä itsestä.

Palatakseni tekstin alkuun, haluan mainita omakohtaisten kokemuksien perusteella muutaman sanan siitä, miten käsittelemättömät kokonaisuudet jäävät kehoon elämään. Itselläni on tosiaan tästä jonkin verran kokemusta, sillä se oli aikaisemmin minulle luontainen (ja lapsenomainen) tapa hoitaa solmuun menneet ihmissuhteet, koska en osannut muutakaan. Tuosta seurasi kuitenkin jatkuvaa pahaa oloa, melankolisuutta, ärtyneisyyttä ja hermostuneisuutta. Jos esimerkiksi vertaan aikaisempaa itseäni nykyiseen, olen todella harvoin enää hermostunut. Silloin kun sisälläni oli paljon käsittelemätöntä mielipahaa, haavoja ja jopa katkeruutta, olin jatkuvasti jossain määrin huonovointinen. Eikä aina siis tarvitse olla kyse edes mistään kovin suuresta ”ongelmasta”, vaan ihan vaikka jo pelkkä riitakin saattaa jäädä kalvamaan, ellei sitä selvitetä. Nykyään inhoankin enemmän kuin mitään sellaista ”hiljaisuuden” kulttuuria, jossa asiat jätetään auki, eikä niihin enää palata. Toki toisinaan tarvitaan pieni välimatka itse tilanteeseen ennen kuin siihen kyetään käsiksi käymään, mutta tärkeintä on, ettei asioita jätetä käsittelemättä. Vaikka sitä joutuisi itse näennäisesti alentua hieromaan sopua, teen sen nykyään jopa hyvin mielelläni. Joka kerta jos pyydän anteeksi toiselta ilman että saan häneltä ikinä vastausta, koen sen silti vapauttavaksi niin henkisesti kuin fyysisestikin. Kun itse tekee aloitteen ja toimii, jää loppu vastapuolen harteille, jolloin voi olla hyvillä mielin siitä että on tehnyt voitavansa.

Toki monissa asioissa tämä jo kertomani ei ole helppoa, eli jos esimerkiksi kumppani tai ystävä loukkaa pahimmalla mahdollisella tavalla, ei anteeksi antaminen ole mikään simsala bim tuosta noin tehty. Usein asiat vaativatkin aikaa ja niiden työstämistä pala palalta. Vaikka itsekin paljon aikanaan mietin, ansaitsinko sitä tai tätä kohtelua, nykyään pyrin näkemään sen kaiken minua kasvattavana. Olen varma ettei kukaan ansaitse huonoa kohtelua, mutta usein sekin opettaa meidät vaatimaan asioita ja ehkä ymmärtämään sen, mitä todella haluamme? Ja pyrin nykyään ennen kaikkea aina miettimään, miten teen hallaa itselleni, jos otan kantaakseni katkeruuden taakan? Jos en anna anteeksi toiselle, miten samaan aikaan en anna anteeksi itsellenikään? Liian usein sitä ajattelee kuinka haluaa osoittaa toiselle mieltään, vaikka todellisuudessa sitä mieltään osoittaa samalla myös itselleen.

Tällaisia ajatuksia olen tosiaan viime aikoina mielessäni pyöritellyt ja huomannut omassa käytöksessä muutosta vuosien takaiseen. Ehkä asioiden käsittelyllä on sitten kuitenkin ollut vaikutuksensa, vaikka välillä on tuntunut kuin tuulimyllyjä vastaan taistelisi. Pikkuhiljaa sisäistämällä sitä muutosta näemmä tapahtuu ja huomioita alkaa tekemään ihan käytännön tasolla.

Oletteko tehneet vastaavia huomioita, tai muuttaneet tapaanne suhtautua riitatilanteisiin tai ongelmiin?

Hyvinvointi Mieli