Piilotettu suru

Kirjoitan tänään surusta, joka kuuluu elämään samalla tavalla kuin ilokin. Suru on tunteena hyvin vahva – jopa lamaannuttava. Se pysäyttää ihmiselämän ja verottaa todella paljon kaikesta jaksamisesta. Usein suru sekoitetaan masennukseen, sillä oireet ovat pitkään jatkuessa hyvin samankaltaisia ja toisinaan suru johtaakin mielen masentumiseen. Monesti myös ajatellaan että suru liittyy kuolemaan ja muissa tilanteissa ei ole samalla tavalla oikeutta surra, sillä mikään ei ole niin lopullista kuin kuolema. Olen kuitenkin sitä mieltä että suru on aina subjektiivinen kokemus ja kukin kokee sen tavallaan. Emme voi koskaan aliarvioida toisen surua ja mielestäni pahinta on jauhaa surulliselle ”kyllä se siitä” -mantraa. Aivan sama onko kyse työpaikan menetyksestä tai vaikka ihmissuhteen päättymisestä, jokaisella on oikeus surra ja tehdä se tavallaan. Myös se, miten koemme surun, on hyvin yksilöllistä. Yksi piilottaa surun hymyn taakse, kun toinen taas ei pysty feikkaamaan iloista. Joku rääkkää kehoaan surullisena liikunnan avulla, kun toinen nukkuu suurimman osan vuorokaudesta.

Surun ilmaiseminen on hyvin yksilöllistä. Itse lukeudun heihin, jotka puhuvat vain harvoille ja valituille jos puhuvat. Toimin vaikeissa tilanteissa herkästi tunteeni kieltäen ja pyrin pitämään itseni mahdollisimman kiireisenä etten joutuisi kohtaamaan surua. Itselleni suru on todella kivuliasta ja se vie ruokahalun, kyvyn nauttia yhtään mistään ja uuvuttaa. Surullisena en myöskään halua nähdä ihmisiä pakollisia sosiaalisia tilanteita lukuun ottamatta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä ettenkö kykenisi surullisena tsemppaamaan! Minusta ei siis todellakaan aina päälle päin näe, mitä elämässäni on meneillään – osaan olla todella reipas. Paljon olenkin surua piilottanut ja huomannut vuosien varrella, miten huono juttu se on. Piilotettu suru nimittäin tulee meistä aina ulos tavalla tai toisella. Aina kun tunteitaan tukahduttaa, palaavat tunteet ilmoille useimmiten negatiivisella tavalla. Itselläni surun tukahduttaminen saattaa aiheuttaa esimerkiksi ärsytyksen tunteita ja kiukkua. Surullisena olen jatkuvasti hermot kireällä, vaikka todellisuudessa haluaisin vaan kyetä romahtamaan ja itkemään sen kaiken pahan olon ulos. Se on jännä, miten usein vaikka olisi kuinka surullinen, ei niitä tunteitaan kykene ulos päästämään. Sitä ikään kuin haluaa pitkittää ikävien tunteiden kohtaamista, vaikka esimerkiksi itkeminen helpottaa aina oloa. Olen myös huomannut että mitä satuttavammasta asiasta on kyse, sitä vaikeampi on surra. Jos asia on rikkonut jotain todella syvältä, on se helpompi lakaista maton alle kuin kohdata kasvotusten. Itse ainakin pelkään kipua, sen voin häpeilemättä myöntää. Välillä huomaan jopa uskottelevani itselle että kaikki on hyvin silloin kun tiedostan, ettei kaikki ole todellakaan hyvin.

Veikkaan että surun piilottaminen on meille suomalaisille enemmän sääntö kuin poikkeus. Jos mietitään tilanne jossa joku työyhteisössä purskahtaisi vaikka kesken palaverin itkuun, olisi koko porukka enemmän kuin ihmeissään. Suomessa negatiivisten tunteiden näyttäminen ei ole mitenkään kovin yleistä ja uskon ettei moni osaa kuvitella, miten reagoisi muiden surun kohtaamiseen? Suru on meille henkilökohtaisella tasolla usein kovin tuttua, mutta muilta emme sitä ole välttämättä tottuneet vastaanottamaan. Todellisuudessa on kyse kuitenkin hyvin luonnollisesta tunteesta, joka kuuluu ihmiselämään. Surun tunteiden piilottamiseen liittyy usein myös häpeää negatiivisuudesta tai siitä, että ylipäänsä ”velloo” negatiivisissa tunteissa. Kun tänä päivänä vaahdotaan niin paljon positiivisuudesta, siinä sivussa unohdetaan, ettei aina tarvitse olla positiivinen selviytyjä! Joskus on ihan sallittua romahtaa ja sanoa ääneen, ettei jaksa. Surun ei kuulu olla häpeällistä, eikä se ole missään muotoa väärä tunne. Kuten Jenni Vartiainenkin laulaa – suru on kunniavieras.

Vaikka haluaisin olla surun suhteen avoin, on se itselleni erittäin vaikea tunne. Menettämisen tuska on jotain sellaista, joka sattuu aina syvältä eikä siihen ikinä koskaan auta kuin aika. Usein suruun liittyy myös muita tunteita, kuten pettymyksen tunnetta elämää kohtaan. Surua voi olla toisinaan vaikea ymmärtää – kuten elämää noin ylipäänsä. Vaikeina hetkinä se mantra, joka viittaa kaiken tarkoituksellisuuteen voi olla vaikea sisäistää, mutta onhan se totuus. Sitä ei ole pakko vastaanottaa surun hetkellä, vaan itselleen tulee antaa aikaa. Mikään tunne ei katoa itsestään tai hoputtamalla, vaan ainoastaan sillä että tunteensa kohtaa. Mikäli nyt ei ole oikea hetki – voi se olla kuukauden päästä.

Ihanaa tiistaita ja voimallista päivää juuri sinulle. <3

 

Kuvat: Taru

Hyvinvointi Mieli

Suunnitelmallinen treenaaminen

Vaikka en kulje salilla treeniohjelma hyppysissä, harjoittelen silti suunnitelmallisesti. Näen suunnitelmallisen treenaamisen avain asiana kun puhutaan paremmista tuloksista ja ylipäänsä treenaamisen sisällyttämisestä arkielämään. Jos meillä ei ole suunnitelmaa tai emme tiedä milloin treenaamme – tuskin teemme sitä ollenkaan. Uskon siihen että silloin kun meillä on ns. runko arjessa ja kalenterissa merkintä esimerkiksi jalkapäivästä, emme viime hetkellä muuta mieltä ja jätä treeniä tekemättä. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty ja koska olen itse huomannut suunnitelmallisuuden positiiviset vaikutukset elämääni, halusin tänään tarttua aiheeseen ja puhua siitä etenkin treenien saralla.

Kilpaurheilussa on aina selkeät tavoitteet, joihin tähdätään ja jotta ne tavoitteet olisi mahdollista saavuttaa, tulee treenata tietynlaisen treeniohjelman mukaan. Usein tämän ohjelman laatii valmentaja, jolloin itse kilpailija toteuttaa valmista ohjelmaa, mutta näin tavallisen hyvinvoinnin vuoksi treenaavan näkökulmasta homma on usein haastavampi. Kun treenaaminen on omissa hyppysissä, siitä usein lipsutaan ja vaikka olisi ajateltu että tänään käydään salilla, saattaa sohva viedä loppupeleissä voiton. Kun ei ole ketään joka patistaa liikkumaan, ei kaikkien itsekuri riitä johtamaan itse itseään. Tässä asiassa on paljon luonnekohtaisia eroja ja toiset ovat huomattavasti lepsumpia itseä kohtaan kuin toiset. Itsehän olen aina ollut hyvin päättäväinen, eli jos jotain todella päätän, pysyn päätöksessäni. Päätöksiini vaaditaan kuitenkin aina aitoa halua toimia päätöksen mukaan, jolloin minulla on jokin motivaattori pysyä valitsemallani tiellä. Jos puhutaan treenaamisesta – olen jo vuosia sitten päättänyt jatkavani urheilemista vaikka en enää kilpaile, ja siinä päätöksessä olen pysynyt. Liikunta on hyvin vahvasti osa elämääni ja sen rooli itselleni hyvin tärkeä.

Suunnitelmallisuus ja päätöksenteko auttavat arjen hallinnassa. Treenien osalta se että tiedät mitä treenaat, milloin ja miksi, on hyvin tärkeää. Vaikka en merkkaa kalenteriin tarkkoja kellonaikoja treeneille, niin tiedän silti kutakuinkin viikkotasolla sen, minä päivinä teen minkäkin treenin. Kun treenit on suunnitellut etukäteen ja niillä on oma paikka kalenterissa, tulee ne tehtyä. Silloin varaat harjoittelulle sen tietyn ajan ja asennoidut siihen, ettei siitä ainakaan supisteta. Myös kehityksen kannalta suunnitelmallisuudella on tärkeä rooli! Jos mietitään että salille menee sormi keskellä suuta ilman että tietää yhtään, mitä on tekemässä, on hankala treenata tavoitteellisesti. Siksi kannustan ehdottomasti siihen että miettii, mitä tekee ja vaikka paperin mukaan ei salilla suunnistaisi, niin silti sellainen tiedostava treenaaminen on tärkeää jos haluaa kehittyä! Toki ymmärrän ettei tämä ole ihan alussa välttämättä helppoa, mutta pikkuhiljaa kun juttuja oppii, ne jää takaraivoon. Itse esimerkiksi treenaan kolmijakoisella ohjelmalla, jonka liikkeitä vaihtelen kutakuinkin vuoroviikoin. Eli jos tällä viikolla teen tietynlaisen treenin pakaroille, teen ensi viikolla hieman erilaisen treenin. Usein treeneissä on samoja liikkeitä kyllä, mutta viikoittain niihin tulee edes vähän vaihtelua ja uutta ärsykettä. Käsivarsille puolestaan teen usein vuoroviikoin ns. vapaapainotreenin kun taas sitten seuraavalla kerralla käytän enemmän taljaa ja erilaisia kahvoja. Tällaisilla pienillä jutuilla treeniin saa kivasti vaihtelevuutta ja samalla voi miettiä niitä omia tavoitteita ja kehityskohtia. Kaikilla ne eivät tokikaan ole samoja, jonka vuoksi aina tulisi treenata ne omat tavoitteet mielessä!

Ovat tavoitteesi millaisia tahansa, aseta itsellesi etappeja ja suunnittele treenit. Uskon että saat paremmin treeneistä silloin irti kun sinulla on tarkempi runko sen suhteen, mitä teet ja milloin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö voisi treenailla myös rennosti ilman ikävää veren makua suussa. Olen tästä hyvä esimerkki, sillä vaikka olen suunnitelmallinen ja jämpti, olen samaan aikaan myös sopivan rento itseäni kohtaan. Koska en tosiaan enää vuosiin ole kilpaurheillut, en myöskään vaadi itseltäni sellaista eforttia, jonka kilpaurheileminen vaatii – eli täydellistä omistautumista lajille. Vähempikin riittää, mutta haluan silti asettaa itselleni tavoitteita. Ja toisaalta haluan myös päästä tavoitteisiini, joka puolestaan vaatii minulta tietynlaista sitoutumista – eli suunnitelmallisuutta ja sitä, että treenaan säännöllisesti tietynlaisen rungon mukaan. Tämä sama asiahan pätee oikeastaan jokaisella elämän osa-alueella. Jotta onnistumme, vaatii se meiltä työtä ja jotta saavutamme tavoitteet, tulee meidän tehdä suunnitelma siitä, miten pääsemme maaliin. Nämä ovat yksinkertaisia juttuja, mutta monelle niin kovin vaikeita.

Yksi teemani tälle vuodelle on oman elämän suunnan löytäminen ja sellaisen päämäärättömän lipumisen katkaiseminen – kuten taisin jo alkuvuodesta täälläkin mainita. Tällä teemalla vuosi on tosiaan lähtenyt liikkeelle ja tätä samaa teemaa voi todentaa myös treenaamiseen! Olen pitkästä aikaa asettanut itselleni tavoitteita ja rohjennut katsoa omaa kuntoa kehitysmielessä. Vaikka ehkä ulospäin saatan vaikuttaa siltä että minulla on hyvä kunto, kyllä minultakin löytyy ne heikot kohdat, joissa on paljonkin kehitettävää. Aikoihin en ole näihin jaksanut tarttua, mutta tällä hetkellä on motivaatiota kehittää myös kuntoa aivan eri tavalla kuin vaikka vuosi sitten oli. Siispä jos kiteytettynä aiheesta – älkää pelätkö tehdä suunnitelmia treenien suhteen tai asettaa tavoitteita! Vaikka niihin ei pääsisi heti kiinni, pikkuhiljaa kova työ palkitaan.

Treenaatteko te suunnitelmallisesti? Tai oletteko huomanneet että treenien aikatauluttamisella on vaikutusta treenien toteutumiseen?

 

Kuvat: Mikaela

treeni-ja-ravinto