Olen 31-vuotias, eli toisin sanoen parikymppisen silmissä todennäköisesti vanha, kun taas nelikymppisten silmissä nuori. Pidän itseäni edelleen suhteellisen nuorena vaikka kyllä tiedostan, ettei tästä ole enää biologisesti parikymppiseksi paluuta. Aika tulee tekemään tehtäväänsä, enkä minä enää nuorru. Ensimmäisen kerran havahduin ikääntymisen konkreettisiin merkkeihin, eli ”ryppyihin” 25-vuotiaana, kun sain otsaani viirun, joka on siinä luonnollisesti edelleenkin. Muistan, miten kyseinen ryppy oli jossain kohtaa itselleni suorastaan ongelma, vaikka nyt hyvä kun edes huomaan sitä. Toisaalta vanhoja kuvia katsoessani havaitsen, miten ihoni on nykyään jopa paremmassa kunnossa kuin se oli tuolloin 25-vuotiaana – kiitos luonnonkosmetiikan ja laadukkaiden hoitotuotteiden! Muistan valitettavasti myös sen, miten epävarma olin ulkonäköön liittyvistä asioista nimenomaan juuri 25-vuotiaana. Vertailin itseäni paljon muihin ja koin epävarmuutta. Näin jälkikäteen kun mietin asiaa, en oikeastaan edes ymmärrä miksi näin? Jos minulla olisi tuolloin ollut nykyinen itsevarmuuteni, tuskin olisin tehnyt ulkonäköni eteen asioita, joita silloin tein. Tänä päivänä ulkonäön merkitys ei nimittäin ole enää sama kuin se oli aikaisemmin.

Olen nykyään kameran edessä viikoittain ja omat kuvat sosiaalisessa mediassa ovat osa työtäni. Joudunkin katsomaan pärstääni todella paljon kuvien kautta ja ulkonäkö on siinä mielessä osa brändiäni. Onneksi en kuitenkaan ole mikään malli, eli voin näyttää kuvissa itseltäni eikä minun tarvitse pyrkiä olemaan jotain tiettyä kokoa tai mikään trendsetter. Myönnän olevani aika tarkka kuvista, joita julkaisen etenkin Instagramissa, enkä mielelläni laita sinne epäonnistuneita otoksia. Eli lähinnä ilmeen ja kokonaisuuden tulee natsata jotta se päätyy julki. Toki omia kuvia tarkastellessa sitä myös huomaa asioita, joita ei välttämättä muuten huomaisi. Kuvathan eivät anna armoa, eli kuvien kautta näkee kyllä ne pienimmätkin virheet jos niitä osaa tuijottaa. Enkä siis väitä ettenkö itse koskaan näkisi itsessäni virheitä tai katsoisi kauhulla jotain epäonnistuneita otoksia. Joku päässäni on kuitenkin tässä vuosien varrella muuttunut, sillä en vaan enää ole niin kriittinen ulkonäköäni kohtaan. Ehkä se on nimenomaan asenne, joka on muuttunut rennommaksi? Huomaan että myös se miten katson itseäni vaikuttaa siihen, miten koen itseni. Kun hyväksyn ulkonäköni enkä jatkuvasti tarkastele sitä sillä silmällä, mikä on pielessä, on minulle aivan sama mitä muut ulkonäöstäni ajattelevat. Tärkeintä on että kelpaan itselleni ja muiden suhteen ajattelen, että jos ei miellytä niin sitten ei miellytä. Minua onkin nykyään todella vaikea loukata ulkonäkööni kohdistuvilla kommenteilla, eli jos haluat osua ihon alle, kannattaa heittää jotain muuta.

Vaikka koenkin oloni nykyään ulkonäköni suhteen itsevarmaksi enkä vertaile itseäni muihin, kyllä välillä on aamuja että kauhistun miten paljon huonosti nukuttu yö näkyy kasvoilta tai edellisen illan sokeri syventää juonteita. Oma ”ongelma-alueeni” on otsa, jossa näkyy herkästi väsymys, ilmastonmuutokset ja stressi sekä tällä hetkellä jälleen leuka, jossa on parin vuoden tauon jälkeen lievää POD-ihottumaa. Vaikka juuri nyt olenkin sinut kevyiden juonteideni kanssa ja tiedostan että minulla on ikäisekseni hyvä iho, kyllä seuraavat vuodet varmasti tulevat aiheuttamaan tällä saralla prosessointia. Onneksi ikääntyminen ei kuitenkaan tapahdu yhdessä yössä, eli tässä on aikaa sulatella uusien ryppyjen ilmestymistä. Olen paljon miettinyt myös sitä, millä tavalla seura, eli ystäväpiiri vaikuttaa siihen, miten ulkonäköpaineisiin ja ikääntymiseen suhtautuu? Mikäli ystäväpiirissä jokainen piikittää botoxia tai ravaa jatkuvasti erilaisissa hoidoissa, vaikuttaa se varmasti myös omaan suhtautumiseen. Minun ystäväpiiri on vähemmän pinnallinen, eli puhutaan yleensäkin todella vähän ulkonäköön liittyvistä asioista. Toki välillä jaetaan kauneusvinkkejä tai itse jaan informaatiota, jota työni kautta saan, mutta ylipäänsä sellainen ulkonäön parantelun ilmapiiri ei ole läsnä olevana. Se mitä olemme sen sijaan pyrkineet tässä viime vuosina parantelemaan, on oma henkinen hyvä olo ja nimenomaan syvemmät aspektit. Yksi tähän liittyvä seikka, johon olen myös havahtunut, on että jos joku uusi ihminen tulee juttelemaan minulle ja alkaa puhumaan ulkonäöstäni, häiriinnyn siitä todella paljon. En pidä ulkonäöstä puhumisesta enkä halua että minut koetaan ulkonäköni perusteella sellaiseksi, jonka oletetaan nauttivan siitä puhumisesta. Pakenenkin noista tilanteista aina aika sulavasti tai vaihdan puheenaihetta. Yleensäkään ulkonäön perusteella ei pitäisi tehdä johtopäätöksiä sen suhteen, mitkä asiat henkilöä kiinnostavat.

Mitä sitten tulee paineisiin koskien ulkonäköä, koen niitä tällä hetkellä hyvin vähän. En kiinnitä pikkuseikkoihin huomiota, enkä esimerkiksi tämänkään postauksen meikittömissä kuvissa näe kaikkea sitä, minkä osa varmasti näkee ja itse asiassa en edes välitä nähdä. Jos minulle kerrotaan, että oletko huomannut sinulla olevan tämän tai tuon juonteen, alan varmasti ne myös tiedostamaan. Joskus on helpompaa elää tietämättömyydessä ja tarkastella omaakin ulkonäköä ruusuisemmin kuin ehkä todellisuus on. Tulevaisuutta ajatellen pyrin kovasti siihen, että tämä sama fiilis säilyisi ja pystyisin prosessoimaan ne näkyvät ikääntymisen merkit henkisellä tasolla ja hyväksymään juonteet osaksi minua. Moni varmasti ajattelee että tässä kohtaa on helppo noin ajatella, kun iho on vielä hyvässä kunnossa, mutta itse uskon että elintavoilla sekä ihonhoidolla on suuri merkitys tulevaisuutta ajatellen! En tokikaan tiedä mikä on fiilikseni sitten 35-vuotiaana, mutta toistaiseksi en ainakaan haluaisi turvautua esimerkiksi botoxiin ja sen avulla nuorekkuuden ylläpitoon. Kehon kunnon puolesta en sen sijaan ole yhtään huolissani tai koe paineita, sillä koen kehoni vahvemmaksi kuin koskaan aikaisemmin. Vaikka palautuminen on toki hitaampaa, kyllä koen olevani hyvässä kunnossa enkä ole huomannut mitään fyysistä heikentymistä, mitä tulee treenaamiseen tai siihen millaisiin suorituksiin kykenen. Toisaalta – ehkä niitä ei tässä kohtaa vielä normaalistikaan ole, eli voidaan palata asiaan sitten kymmenen vuoden päästä.

Paljon puhutaan nimenomaan bloggaajien ja somemaailman ulkonäköpaineista, mutta itse koen olevani ehkä jollain tavalla ulkopuolella kaikesta tuosta. En luonnollisestikaan viitsi kilpailla parikymppisten kanssa tai tee ulkonäön vertailua ylipäänsä keneenkään. Jos jostain koen välillä paineita, niin enemmänkin tuottamani sisällön laadusta enkä siitä, miltä itse näytän. Koen tämän hyväksi, sillä voin fokusoitua aidosti tärkeisiin asioihin, eikä energiaa mene hukkaan aivan turhiin juttuihin. Ulkonäkö on kuitenkin katoavaista eikä sen varaan kannata rakentaa elämässä mitään. Toki voin myöntää että nätistä ulkonäöstä voi olla hyötyä joissain asioissa, jonka vuoksi sellainen perus huoliteltu ulkomuoto kannattaa säilyttää, mutta noin muuten en kyllä lähtisi arvottamaan ulkonäköä mitenkään kovin korkealle arvoasteikolla. Olen myös huomannut että asiat joihin keskittyy, lisääntyvät. Eli jos mietin jatkuvasti virhekohtia, ne saattavat kasvaa päässäni älyttömän suuriksi ja sen myötä minun on pakko tehdä asialle jotain. Mitä vähemmän annan sijaa ulkonäölle ja sen ajattelulle, sitä vähemmän näen asioita sen suhteen – eli toisin sanoen kiinnitän huomiota pikkuseikkoihin tai virhekohtiin. Aina ulkonäöstään voi löytää jotain mikä ei miellytä, mutta lähtökohtaisesti kannattaa keskittyä positiiviseen negatiivisen sijaan.

Kärsittekö te ulkonäköpaineista? Jos niin millaisista ja minkä ikäisiä olette?