Olen täyttynyt pyhällä hengellä, saanut kielillä puhumisen armolahjan ja kaatunut lukuisia kertoja yliluonnollisesti hurmoksellisissa seurakuntakokouksissa. Tiedän, kuulostaa aika absurdilta, mutta näin minulle on tapahtunut. Näin jälkikäteen kun mietin kyseisiä yliluonnollisia tapahtumia, ajattelen niiden johtuvan silloisesta uskostani. Kun uskoo riittävästi johonkin asiaa, tulee se todennäköisesti myös tapahtumaan. Uskon että yliluonnollisuudessa on pitkälti kyse mielentilasta ja siitä, uskooko että itselle voi käydä yliluonnollisia asioita vai ei. Nyt jos menisin johonkin vastaavaan tilanteeseen, en usko että kaatuisin tai muuta vastaavaa. Kun oma mielentila on erilainen, ei sitä ole ikään kuin vastaanottavainen ja tällöin mielikin toimii eri tavoin.

Olen ihmisenä sellainen että saadakseni mahdollisimman paljon aikaan, tarvitsen tietynlaisen flown asioiden tekemiseen. Vaikka voin tehdä minulle vastenmielisiäkin asioita, mielelläni siirrän niiden tekemisen huomiseen. Olen esimerkiksi maailman surkein hoitamaan mitään ”paperiasioita” eli sellaisia hommia, jotka vaativat soittelua sinne tänne. Inhoan virastoihin soittamista ja tuntemattomien ihmisten kanssa puhelinkeskustelun käymistä. Tuo on muuten hassu juttu, että tuntemattoman virastotädin kanssa keskustelu on itselleni todella vastenmielistä, vaikka asia koskisi pelkästään jotain arkista asiaa. Saatan siirtää ja siirtää puhelua vaikka tiedän, että se tulee jossain kohtaa kuitenkin hoitaa.

Syön harvoin irtokarkkeja – siis erittäin harvoin. Tätä en olisi muuten uskonut ikinä sanovani vielä viisi vuotta sitten. Olin nuorempana todellinen sokerihiiri ja kuvittelin, että olen saanut mieltymyksen makeaan äidinmaidossa. Viime vuosina makeanhimo on kuitenkin kadonnut ja jos makeaa syön, on se vain ani harvoin irtokarkkeja. Suklaalla kuorrutettuihin pähkinöihin olen sen sijaan aivan hulluna ja ne ovat minulle sitä makeaa, jota ostan jäätelön lisäksi jos jotain tekee mieli. Pidän nykyään myös huomattavasti enemmän suolaisesta kuin aikaisemmin.

Alle parikymppisenä haaveilin suurperheestä ja olin varma, että olen naimisissa jo 20-vuotiaana. Hassua miten paljon ympäristö meihin vaikuttaa ja silloisessa elämäntilanteessani tuo oli hyvin luontainen ajatus. Seurakuntapiireissä kun hommat etenevät aikamoisella vauhdilla eteenpäin verrattuna muihin parikymppisiin… Uskon pitkälti myös siihen, että maaseudulla ihmiset yksinkertaisesti tekevät asiat nuorempina ja asettuvat aloilleen. Helsingissä on paljon sinkkuja ja elämäntyyli on hektisempi – kenties urakeskeisempi ja matkustelukin on suositumpaa? Itse olen tyytyväinen siihen etten ole jäänyt kehä kolmosen ulkopuolelle, vaan rohkenin lähteä pois niistä tutuista kuvioista vaikkakin se aina itselleni aika itsestäänselvää onkin ollut.

Olen koukussa Love Islandiin! Rakastan noin muutenkin suomalaista realitya ihan Bachelorettesta Temptation Islandiin. Love Islandissa ehkä parasta on se, ettei ohjelmassa olla jatkuvasti humalassa vaan tyypit kulkevat lähinnä vesipullot kädessä. Mielestäni aika virkistävä muutos suomalaiseen realityyn ja ehkä nimenomaan tuosta syystä ohjelma kiinnostaa itseäni muutenkin kuin vaan pelkän viihteen vuoksi. Ja arvannette, että suosikki parini Love Islandista on ehdottomasti Ville ja Pauliina. Toivottavasti heistä tulee Suomen ensimmäinen Love Island pariskunta!

Olen hyvin sopeutumiskykyinen ihminen. Tämä näkyy selkeästi esimerkiksi reissuissa, nimittäin sopeudun hyvin huonompiin yhden tähden olosuhteisiin kuin myös niihin viiden tähden hotelleihin. Kaikki on oikeastaan kiinni asenteesta ja siitä, millaisilla fiiliksillä matkaan lähdetään! Jos reissuun lähdetään budjetti edellä, niin silloin se on pelin henki ja olen valmis siihen. Jos taas budjettia ei ole, voin nautiskella paremmistakin olosuhteista. Olen hyvin joustava ja sopeutumiskykyinen eivätkä pienetkään muutokset tuota elämässäni ylitse pääsemättömiä ongelmia. Tämä on ehkä myös sitä, että olen oppinut elämässäni myös pettymään ja sietämään pettymyksiä. En koe kovin monia asioita mahdottomiksi, vaan osaan suhtautua asioihin aikuismaisella otteella.

Minulla on ollut elämässä vaihe, jolloin mietin, ettei elämälläni ole suurempaa merkitystä eikä olemassa olollani oikeastaan ole edes väliä. Koko asian ajatteleminen tuntuu tänä päivänä hyvin pahalta, mutta tietyllä tapaa se että myönnän rohkeasti olleeni enemmän kuin epätoivoinen, antaa ehkä samanlaisissa tuntemuksissa oleville henkilöille kenties toivoa paremmasta? Tänä päivänä en nimittäin todellakaan enää ajattele noin ja vuodessa on tapahtunut paljon muutosta. Ehkä merkittävin muutos tapahtui siinä kohtaa kun hain apua ja hakeuduin terapiaan. Tuo kokonaisuus antoi itselleni niin paljon ymmärrystä, toivoa, rohkeutta ja luottamusta itseeni, ettei tosikaan! Mielentilani on kaikin puolin täysin erilainen kuin vuosi sitten.

Moni ajattelee että elän hyvin kurinalaista elämää enkä esimerkiksi herkuttele tai käytä alkoholia, mutta totuus on toinen. Minulle on maistunut viini niin kauan kuin muistan ja herkuttelen viikoittain. Ulkomuotoni ehkä hieman hämää tässä asiassa, sillä vartaloni on tyypiltään sellainen, että se pysyy suhteellisen hyvässä kunnossa vaikka en näkisi hurjasti edes vaivaa sen eteen. Toki liikun säännöllisesti ja syön arjessa pääasiassa terveellisesti, mutta en ole todellakaan ehdoton minkään ravintoon tai treeneihin liittyvän asian suhteen! Pidän itseäni hyvin rentona tyyppinä, mitä tulee näihin terveysasioihin ja harvemmin edes välitän keskustella ihmisten kanssa mistään treeneihin tai ravintoon liittyvistä jutuista. Elämäni ei siis pyöri niiden ympärillä.

Olen realisti. Välillä tämä ärsyttää itseäni, sillä haluaisin olla enemmän sellainen hullu haaveilija, joka ei epäröi koskaan mitään tai ketään. Olen kuitenkin aika jalat maassa henkinen ihminen ja ajattelen todella monet asiat järjellä. En elä pilvilinnoissa, vaan olen ennemmin aina hieman varpaillani – etenkin tilanteissa joissa olen yhtään epävarma. Toisaalta jos tilanne antaa varmuutta luottamiselle, pystyn heittäytymään aika hyvin. Nämä ovat kuitenkin asioita, jotka aistii itse tilanteessa.

Vaikka periaatteessa joissain asioissa olen hyvin suorasanainen, on olemassa myös asioita, joita minun on vaikeaa ilmaista suoraan henkilölle itselleen. Näissä tilanteissa on aina riski, että loukkaan toista ja siksi välillä kyllä välttelen konflikteja puhumatta asioista niiden oikeilla nimillä. Olen kuitenkin huomannut että kyseinen tyyli aiheuttaa itselleni huomattavaa ahdistusta, jonka vuoksi pyrinkin jatkuvasti suoraan kommunikointiin ja olemaan selkeä muille. Tuollainen tyyli on myös itsensä ja oman hyvinvointinsa kunnioittamista.

Oliko joukossa asioita, joihin voitte samaistua?

Kuvat: Iines / edit: minä