Kirjoitan tänään aiheesta, joka ei ole millään tavalla mieluinen itselleni tai saatikka varmasti useammalle teistäkään. Tästä huolimatta olen varma, että moni tällä planeetalla on tuntenut tätä kyseistä tunnetta elämänsä aikana – nimittäin katkeruutta ja anteeksi antamattomuutta. Sanalla katkeruus on todella vahva negatiivinen kaiku ja veikkaan, että harvan on hankalaa myöntää itselleen saatikka muille jos on nyt, tai on ollut elämässään katkeroitunut. Katkeruuden ei tarvitse tarkoittaa sitä että olet katkera kaikelle, vaan sinulla saattaa olla menneisyydessä asia tai ihminen, jota kohtaan koet anteeksiantamattomuutta. Katkeruus tunteena on hyvin negatiivinen – milloin vihaa, raivoa tai ääretöntä kipua aiheuttava. On harhaa kuvitella että katkeroitunut ihminen on katkera jatkuvasti kaikesta ja kaikelle, vaan tuo tunne saattaa piillä hyvin positiivisen ja ulospäin iloisenkin ihmisen takaraivossa tehden siellä kuitenkin tuhojaan ja vallaten tilaa.

Minäkin olen tuntenut katkeruutta ja ajatellut, etten kykene ikinä antamaan anteeksi. Olen tuntenut negatiivista anteeksiantamattomuutta niin toista ihmistä, yhteisöä kuin itseänikin kohtaan. Noissa tilanteissa puhutaan todella isoista kokonaisuuksista – usein jopa vuosien ajan tapahtuneista asioista, jotka ovat loukanneet henkilökohtaisella tasolla. Näin jälkikäteen ajateltuna olen oivaltanut, että noissa tapahtumissa lopulta se, miten olen tuntenut anteeksiantamattomuutta toista kohtaan, on heijastunut myös minuun itseeni. Nimittäin usein katkera ihminen on katkera myös itselleen, sillä harva asia on meistä täysin riippumaton. Esimerkiksi petetyksi tullut syyttelee itseään siitä, miksi ei huomannut tapahtunutta riittävän ajoissa, kun taas vääriä valintoja omasta mielestään tehnyt jää vellomaan ”mitä jos” kysymyksen äärelle. Totuus on kuitenkin se, että silloin kun annamme anteeksi toiselle, annamme anteeksi myös itselle tai kun annamme anteeksi itselle, annamme anteeksi ympäristölle ja päätöksiimme vaikuttaneille liikkuville osille. Anteeksianto puolestaan vapauttaa meissä jotain merkittävää ja on erinomainen pohja kaiken uuden rakentamiselle. Jotta voimme saada elämään jotain uutta, tulee meidän luopua jostain vanhasta – kuten muuten taannoin blogitekstin verran kirjoittelinkin.

Anteeksi antaminen ei kuitenkaan ole aina helppoa. Tästä syystä niin moni katkeroituukin ja kadottaa yhteyden sisimpäänsä sekä muodostaa kovan suojakuoren ympärilleen. Vaikka näennäisesti anteeksipyyntö voisi olla helppo, vaatii sisäinen työ usein pidemmän käsittelyn ja ajan kulumisen, sillä katkeruuteen liittyy usein myös vihaa. Itse olen ainakin havainnut, että aika auttaa tässä asiassa todella paljon – samoin omien tunteiden avaaminen. Monesti katkeruuden myöntäminenkin vaatii jo omanlaisensa nöyrtymisen mikä ei välttämättä ole kovin mieluisaa. Katkeruus kun tuntuu isona möykkynä sisällä ja sen sieltä pöydälle nostaminen aikaan saa todella vahvoja tunnereaktioita. Omasta kokemuksesta noiden tunteiden esiin tuominenkin aiheuttaa suorastaan häpeää. Sitä ikään kuin kokee itsensä todella huonoksi ihmiseksi, sillä eiväthän hyvät ihmiset tunne tällaisia tunteita? Surukin on helpompi myöntää kuin ettei ole kyennyt antamaan anteeksi.

Se mitä olen katkeruudesta oivaltanut, on ettei tuo tunne johda mihinkään. Katkeruus ei ole kuten moni muu tunne, eli se ei vie eteenpäin tai rakenna meitä – päinvastoin, se tuhoaa pikkuhiljaa. Tästä syystä katkeruudesta on päästävä eroon, oli tilanne mikä tahansa. Vaikka siihen liittyisi kuinka paljon henkilökohtaista kipua ja häpeää, on tehtävä töitä jotta siitä pääsee yli. Hyvä alku on jo se että rohkenee myöntää oman katkeruutensa ja ymmärtää siihen johtaneet syyt. Anteeksi antaminen voi olla pidempi prosessi mutta pikkuhiljaa taakka kevenee kun tunnekuohu laantuu ja tilalle astuu järjen ääni. Se että elämässä keskittyy tähän hetkeen sen sijaan, että elää menneisyydessä ja syyttelee sieltä muita tai itseään, on loistava tapa edetä. Asia on nimittäin niin, että ainut mihin voimme vaikuttaa on tämä hetki. Puhumisella on tietenkin suuri vaikutus ja taakka kevenee jos vaan väkisin avaamme sisintämme jollekin läheiselle ihmiselle tai ammattiauttajalle.

Yksi merkittävä asia on että meillä on aina loppupeleissä vastuu omasta elämästämme ja se vastuu meidän tulee myös kantaa. Uhriutuminen on turhaa, sillä jokaisella on vastuu itsestään. Tällä en kuitenkaan tarkoita sitä, että lapsuudessa satutetulla olisi ollut vastuu itsestään silloin, vaan se vastuu on voimassa nyt. Se miten tänä päivänä prosessoimme haavojamme, on ainoastaan meidän käsissä. Voimme elää lopun elämää vihassa ja katkeruudessa tai vaihtoehtoisesti tehdä muutoksia – ottaa härkää sarvista. Vaikka olisi kyse kuinka haavoittavasta asiasta tahansa, on siitä aina mahdollisuus selvitä. Itse pyrin myös ajattelemaan että kaikella on tarkoituksensa – myös niillä minua niin kovasti satuttaneilla asioilla. Jos elämäni olisi ollut auvoisaa matkaa päivästä toiseen, tuskin olisin se ihminen joka tänä päivänä olen. Vastoinkäymiset kasvattavat, samoin erilaiset tunteet ja niiden kohtaaminen sekä läpikäyminen.

Tähän loppuun on vielä mainittava, että yksi hieno tapa on nousta tilanteen yläpuolelle. Jos sinua on petetty, ajattele että ansaitset niin paljon parempaa, eikä tuo ihminen ollut todellakaan sitä. Katkeroitumalla sitä ikään kuin antaa tuon ihmisen alistaa itseään tapahtumien jälkeenkin ja vaikutus voi olla todella pitkäaikainen. Voisin mainita tässä kohtaa myös yhden esimerkin, joka on elämässäni aiheuttanut näin jälkikäteen paljonkin ristiriitaisia anteeksiantamattomuuden ja katkeruuden tunteita. Tämä asia on seurakunta ja sen vaikutus elämääni. Seurakunta oli siis osana elämääni parikymppiseksi saakka ja se kaikki tukahdutetuksi tuleminen on näin jälkikäteen nostanut monenlaisia tunteita pintaan.

Nuo tunteet ovat täysin ok ja ymmärrettäviä silloin, kun aihetta käsitellään. Olen kuitenkin tehnyt päätöksen etten anna asian hallita ajatusmaailmaani vaan hyväksyn sen, että tuo on minun menneisyyteni. Tänä päivänä minulla on kuitenkin täydet vapaudet valita mihin uskon ja mikä tärkeintä – olen tilanteen yläpuolella. Minä päätän elämästäni ja teen valinnat koskien vakaumustani. Tuo päätös on helpottanut elämääni kovasti ja mikä parasta, vienyt pois sellaista agression tunnetta, joka on kohdistunut seurakuntaa ja uskovaisia kohtaan. Edelleenkin kyllä ärsyynnyn jos minulle tuputetaan jotain uskontoon liittyen mutta sellainen katkeruus on nyt poissa. Olen tehnyt rauhan kyseisen asian kanssa ja se on helpottanut elämääni valtavasti!

Toivottavasti ei ollut liian raskasta luettavaa näin lauantaina? Tähän loppuun voisi kai sanoa, että vaikeista asioistakin puhumisella voi olla positiivinen vaikutus. Kun kirjoitin tämän tekstin, en ahdistunut vaan päinvastoin – tuli jotenkin todella vapautunut fiilis ja tunne siitä, ettei katkeruus ja anteeksi antamattomuus ole mitenkään hallitsemattomia vaan niistä on mahdollista vapautua.

Onko teillä ollut elämässänne katkeruutta tai elämäntapahtumia, jotka ovat aiheuttaneet teissä pitkäänkin vihan tai anteeksiantamattomuuden tunteita?

Kuvat: Iines / edit: minä