Seksuaalinen häirintä ja häpeän tunne

Juttelin eilen erään läheiseni kanssa, joka oli joutunut aivan vasta seksuaalisen häirinnän kohteeksi. Ahdistelija – joka on muuten erään tunnetun ravintolan omistaja – oli tullut hänen viereensä yöllä, kähminyt hiuksia, hieronut päätä ja vetänyt lähelleen vaikka tietää täysin henkilön olevan suhteessa eikä todellakaan hänestä kiinnostunut. Ellei tämä läheiseni olisi sattunut heräämään tilanteeseen, ei voi todellakaan tietää mitä olisi tapahtunut! Juteltuani asiasta hänen kanssaan ilmeni, ettei kyseinen kerta kuulemma ollut ensimmäinen ja ainakin eräs toinenkin on kokenut tältä anteeksi moukalta vastaavaa vastentahtoista lääppimistä. Kyllä jälleen kerran pisti oikein vihaksi ja muistuipa mieleen muutama omakin kokemukseni, joita on jokunen varastossa…

Olen kirjoittanut seksuaalisesta häirinnästä ennenkin ja siitä, miten sitä olen joutunut naisena kohtaamaan. Viimeisin ikävä välikohtaus tapahtui noin kuukausi sitten eräillä jatkoilla, joilla olin miespuolisen kaverini mukana. Menin hänen kanssaan nukkumaan ja toiselle puolen tuli sitten eräs toinen henkilö, joka oli itselleni puolituntematon ja hän alkoi täysin odottamatta lääppimään minua. Odotin hetken (eli toisin sanoen lamaannuin) josko hän lopettaisi mutta kun homma ei loppunut, nousin ylös ja siirryin tämän miespuolisen kaverini toiselle puolen sängyn reunaan. Homma jäi onneksi siihen mutta kyllä jälkeenpäin mietin, miksi olin ensinnäkin tuollaisessa paikassa ja miksi ihmeessä en lähtenyt saman tien ovet paukkuen?! Näin jälkikäteen on kuitenkin helppo sanoa miten olisi pitänyt toimia mutta tuollaisessa tilanteessa ollessa sitä vaan jotenkin lamaantuu aivan täysin – tuntee olonsa kiusalliseksi, häveliääksi ja tulee olo, että asian haluaa vaan äkkiä unohtaa. Etenkin kun kyseessä ei tosiaan ollut mikään täysin satunnainen mies kadulta vaan nimenomaan tämän miespuolisen kaverinikin ystävä.

On niin surullista, miten läpi sormien seksuaalista häirintää usein katsotaan ja siitä on tullut täysin arkipäivää. Enkä nyt missään nimessä erottele tässä miehiin tai naisiin kohdistuvaa häirintää vaan puhun yleisellä tasolla – sukupuoleen katsomatta. Itsekin lukuisia kertoja häirinnän kohteena olleena, olen jotenkin ihmeellisesti aina hävennyt tapahtumia ja jättänyt ne vähin äänin siihen. Baarissa kähminnöistä en ole ilmoittanut ovimiehelle koska en ole halunnut ongelmia tai muista vastenmielisistä käpälöinneistä olen luikerrellut huomaamattomasti pois. Ongelma on kuitenkin nimenomaan se että me vaietaan! Vaikeneminen nimittäin tarkoittaa tälle ahdistelijallekin sitä, että hän voi toimia noin jatkossakin – ei siitä kuitenkaan jää kiinni. On kyse niin laajasta ongelmasta että välillä kyllä oikein pelottaa voiko sille mitään tehdä? Jos lääppiminen ei etene väkisin makaamiseen saakka eli raiskaukseksi, onko lähentely vasten tahtoa vakavasti otettava seikka lain silmissä? Vastaus taitaa olla ei, sillä harvoin vastentahtoiseen lähentelyyn suhtaudutaan vakavasti ja moni jopa vähättelee sitä. Jos tuollaista asiaa lähtisi jonnekin eteenpäin viemään, se todennäköisesti vaatisi enemmän todisteita kuin yhden tai kahden ihmisen kokemukset.

Seksuaalinen häirintä ei ole koskaan uhrin vika. Usein aihetta puolustellaan sillä, että esimerkiksi nainen on vapaaehtoisesti pukeutunut paljastavasti, jolloin hän antaa ympäristöön vääriä signaaleja. Noin se ei kuitenkaan saa olla, sillä kenelläkään ei ole oikeutta koskea toiseen vastoin tahtoa. Ylipäänsä mielestäni koskea ei saa muutoin kuin tilanteessa, jossa kahden ihmisen välillä on jotain – rakkautta, kiinnostusta, ystävyyttä tai mitä ikinä sellaista että se on vastavuoroista. Kaikki kosketteleminen tapauksessa jossa et voi tietää toisen ihmisen fiiliksistä, ei ole mielestäni ok. Toki tässä on kultturellisia ja persoonakohtaisiakin eroja, eli osa nyt vaan on herkempiä, mutta jokaisella on silti oikeus fyysiseen koskemattomuuteen. Itse olen hyvin tarkka omasta reviiristäni enkä tykkää yhtään jos baarissa joku mies tulee iskemään ja saman tien alkaa koskettelemaan vaikka herkkää niskaa tai hiuksia – tuo ei nimittäin ole flirttiä. Mielestäni tuollainen käytös on tahallista rajojen ylittämistä, joka nyt vaan ei ole itselleni okei ja on myös oikeuteni ilmaista se, ettei näin minua kohtaan saa toimia.

Ongelma on usein kuitenkin se pelko ja jonkinlainen häpeä. Ainakin naisena sitä nimittäin usein kokee, että jos asiasta avautuu tai sanoo tälle ahdistelijalle vaikka suoraan, saattaa aiheuttaa ongelmia itselleen. Etenkin jos kyseessä on joku vaikutusvaltainen henkilö, saattaa ahdistelun ”joutua” hyväksymään vähin äänin. Tuo on mielestäni niin pelottavaa ja kuten tässä Me too -kampanjan aikana on nähty, ahdistelua on oikeastaan kaikkialla mutta se ongelma on nimenomaan vaikeneminen. Itse toivon että tulevaisuudessa jokainen ahdistelun kohteeksi joutuva uskaltaisi olla rohkeampi ja puuttua näihin epäkohtiin – itseni mukaan lukien. Se että menee pois ahdistelutilanteesta ei pelkästään riitä, vaan siihen on puututtava viimeistään jälkikäteen. Miksi silti tätä kirjoittaessani tunnen itseni neuvottomaksi? Itsekin vasta ällöttävässä ja vastenmielisessä tilanteessa olleena jätin sen silti siihen. Harmittaa kyllä miten olinkin niin pelkuri.

Toivon että tulevaisuuden seksuaalinen häirintä saataisiin kuriin ja nimenomaan me kaikki, jotka sitä koemme, saisimme rohkeutta puuttua asiaan. Baarissa ilmoitus ovimiehelle tai jos tuttavapiirissä tällaista tapahtuu, voisiko asian ottaa puheeksi ihan kaveripiirissä? Miten te toimitte vastaavissa tilanteissa? Tai minkä tavan olette kokeneet hyväksi? 

Hankalan asian ääreltä toivottelen kuitenkin oikein ihanaa keskiviikkoa!

 

Kuvat: Iines / edit: minä

Sinkkuelämä vs. parisuhde?

Rakastan ihmissuhteita aiheena. Voisin keskustella niistä tuntitolkulla ja olen oletettavasti onnekas, sillä iso osa ystävistäni on samoilla aaltopituuksilla kanssani. Harvoin jutellaankaan meikeistä tai muusta turhanpäiväisestä, vaan lähestulkoon aina sukelletaan suoraan sinne asioiden ytimeen eli ihmissuhteisiin – liittyvät ne sitten parisuhteeseen, sinkkuelämään, tapailu- tai vaikka seksisuhteisiin. En sano että keskustelun aiheet olisivat aina helppoja koska ihmissuhteita on niin monenlaisia. Parisuhde ei ole automaattisesti tie onneen saatikka sinkkuelämä huolettoman villiä ja vapaata elämää. On jännä miten paljon ihmissuhteet elämäämme ohjailevatkaan ja jos näillä osa-alueilla on ongelmia, on elämä usein kokonaisuudessaan aika kaaoksessa.

Olen ollut elämäni aikana paljon yksin. En ole siis hyppinyt parisuhteesta toiseen vaan ollut sinkkuna useitakin vuosia putkeen. Tämä johtunee loppupeleissä tietynlaisista traumoista menneisyydessäni ja siitä, että olen kasvanut hyvin itsenäiseksi persoonaksi. En koe että parisuhde tekisi minusta kokonaista vaan voin olla sitä ihan yksinkin. Tiedän, millaista sinkkuelämä on parhaimmillaan ja huonoimmillaan mutta tiedän myös, millaista on elää parisuhteessa ihmisen kanssa, johon on todella rakastunut. Toisaalta tiedän myös, miltä tuntuu jämähtää suhteeseen, jossa ei loppupeleissä ole kummallakaan enää hyvä olla mutta silmät ummistetaan todellisuudelta. Tässä kohtaa elämää kun elettyjä vuosia on jo jonkin verran takana, en voi kuin todeta että olen ennemmin sinkku kuin huonossa parisuhteessa. Ei se sinkkuelämä niin kammottavaa ole, vaan itse asiassa monelta osin aika hyvääkin. On hassua, miten usein parisuhdetta pidetään sellaisena automaattisesti tavoiteltavana asiana vaikka osahan saattaa olla sinkkuna täysin omasta halustaankin.

Havahdun aika usein siihen että mietin itsekin sinkkumiehiä sillä silmällä, että heissä on oltava jotain vikaa. Jos on yksin vuodesta toiseen, on pakko olla joko liian korkeat kriteerit tai yksinkertaisesti hankaluuksia olla yhden ihmisen kanssa. Loppupeleissä totuus on kuitenkin se, ettei sinkuissa automaattisesti ole yhtään mitään vikaa! Tuokin on jonkinlainen yhteiskunnan päähän syöttämä oletus, että parisuhde kertoisi tietynlaisesta vakaudesta ja henkilön tasokkuudesta. Siksi sellaiset utelut ”miten juuri sinä voit olla sinkku” ovat mielestäni aivan naurettavia. Kaikkien ihmisten päämäärä kun ei ole parisuhde vaan siihen ikään kuin ajaudutaan jos ajaudutaan. Itse en esimerkiksi koe jatkuvasti etsiväni parisuhdetta. Myönnetään, että säännöllisesti mietin kuinka olisi ihanaa olla hyvässä (nimenomaan hyvässä) suhteessa mutta suurimman osan ajasta elän elämääni täysillä ilman kärsimystä siitä, että olen yksin. Sinkkuna oleminen kun harvoin tarkoittaa sitä, että edes on yksin. Veikkaan että useammalla sinkulla on jatkuvasti meneillään jotain pientä säpinää ja onhan ympärillä kuitenkin ystävät ja muut läheiset. Sinkkuus tuntuukin usein olevan asia, joka on ongelma enemmänkin muille ihmisille kuin sinkulle itselleen… Ehkä ärsyttävintä onkin kuulla päivittelyä ”kyllähän sinun iässäsi…”.

Tällä hetkellä mietin parisuhdetta asiana, joka tulee jos on tullakseen. Olen liian monta kertaa joutunut toteamaan itselleni etten ole mikään helpoin ihminen johdateltavaksi suhteeseen ja siksi välillä mietinkin, että voikohan sellaista oikeanlaista ihmistä edes tulla? Olen tavallaan liian tunteellinen toimimaan täysin tunne kylmästi sinkkuna mutta sitten taas liian varautunut antautumaan parisuhteeseen. Käytöksessäni on paljon ristiriitaisuutta, joka toivon mukaan terapiassa tiedostamisen myötä tulee vielä kääntymään, ja ehkä tähän kaikkeen vaaditaan vaan se oikea vastakappale – ihminen joka osoittaa minua kohtaan luottamuksensa jolloin uskallan ottaa riskin. En kuitenkaan sanoisi, että sinkkuus on itselleni mikään välitila, jossa olen odottamassa suhdetta, vaan sinkkuelämä on elämää siinä missä parisuhde-elämäkin. Sinkkuna voi olla samalla tavalla onnellinen ja itse itsenäisenä naisena koenkin, että tällä hetkellä olen täysin vapaa tekemään, mitä haluan. Toisaalta tuo on myös asia, jota haen parisuhteeltakin. Suhteen ei kuulu rajoittaa elämää tai olla liian hankalaa vaan sen kuuluu tukea hyvinvointia. Jos parisuhde vie enemmän kuin se antaa, on ehdottomasti punnittava, onko siinä mitään järkeä?

Itse olen ehdottomasti sitä mieltä, että jokaisen olisi hyvä jossain kohtaa olla edes hetki yksin. Vaikka parisuhde olisikin sopivasti tilaa antava, kyllä yksin oleminen kasvattaa. Sinkkuna sitä oppii aivan eri tavalla tarkastelemaan itseään ja mikä tärkeintä kokee, miltä elämän rakentaminen itsensä varaan tuntuu. Vaikka minäkin kuvittelin olevani itsenäinen nainen, kyllä viimeisimmän parisuhteen päätyttyä olin aivan totaalisen hukassa. Olin loppupeleissä asettanut niin paljon sen toisen ihmisen varaan etten edes loppupeleissä tiennyt, kuka minä olen omana yksilönä. Olin myös antanut toisen määritellä itseäni ymmärtämättä mikä on aidosti minua ja mikä taas sen toisen osapuolen tunne minusta. Suurin kasvuprosessi onkin elämässäni tapahtunut tässä viimeisen puolentoista vuoden sisään, kun olen ollut itsekseni. Olen oppinut aivan käsittämättömän paljon niin itsestäni kuin muistakin ihmisistä ja ylipäänsä siitä, kuka minä olen minulle itselleni.

Vastaus otsikon kysymykseen onkin, että molemmissa suhdestatuksissa on puolensa. Itse en osaa valita jompaakumpaa mutta jos pitäisi sanoa kumpi olen sieluntilaltani, niin kyllä ehkä ennemmin olen parisuhde ihminen – tosin itsenäinen sellainen. Pidän sinkkuelämää mukavana ajanjaksona enkä missään nimessä välitilana mutta tästä huolimatta toivon, että joku päivä rakastun jälleen ihmiseen jonka kanssa suhdetta voisi rakentaa. Haluan parisuhteen jossa en koe itseäni yksinäiseksi toisen ollessa samassa tilassa vaan suhteen, jossa koen kumppanin täydentävän minua. Jos tällaista ei koskaan enää eteen tule, niin sitten olen mieluummin yksin.

Oletteko te mieluummin parisuhteessa vai sinkkuina? Ja oletteko sieluntilaltanne enemmän sinkku- vai parisuhdeihmisiä?

 

Kuvat: Iines / edit: minä