Olen aina ollut erittäin huono sanomaan ei tai ylipäänsä kieltäytymään asioista. Jos esimerkiksi joku mies kiinnostuu minusta enkä ole itse kiinnostunut hänestä, välttelen viimeiseen saakka totuuden kertomista. Enkä siis todellakaan siksi, että haluaisin pitää toista tahallaan hollilla vaan yksinkertaisesti se on minulle hankalaa. Pelkään, että toinen loukkaantuu tai hänelle tulee paha mieli. Muutamaan otteeseen olen kuitenkin huomannut kuinka huomattavasti helpommalla pääsen jos olen heti suora ja rehellinen. Vältän turhan stressin kun kerron jo alkuun totuuden, enkä joudu jatkuvasti kieltäytymään treffitarjouksista jos millä verukkeella. Sama pätee moneen muuhunkin asiaan elämässä. Olen huono sanomaan ei silloin kun olen väsynyt ja haluaisin lukkiutua yksin kotiin koko viikonlopuksi. Puolikuntoisenakaan en meinaa malttaa kieltäytyä tarjolla olevista jutuista vaikka sisimmässäni saattaisin haluta ainoastaan levätä. Välillä tuntuu, että elämässä tulisi olla jatkuvasti menossa, aktiivinen ja sosiaalinen. Kotiin yksin lukkiutuminen nähdään jopa hieman outona – epäsosiaalisena ja kummallisena.

Juttelimme tästä taannoin ystäväni kanssa, joka sanoi että hän on opetellut sanomaan ei silloin, kun sille tuntuu. Arvostan sitä miten rohkeasti hän saattaa sanoa ettei jaksa nähdä, tai tehdä sitä ja tätä jos on väsynyt. Itse en voisi koskaan suuttua siitä jos ystäväni ei jaksa nähdä ja tiedän, etteivät näin tee omat ystävänikään minua kohtaan. Tästä huolimatta välillä tuntuu sille, että kyllähän sitä tulisi vain jaksaa. Suurin osa tekee töitä viikot ja menee viikonloput – miksi en itsekin jaksaisi samalla tapaa? Olen maininnut tästä lukuisia kertoja ennenkin mutta olen tosiaan introvertti. Huomaan että sosiaaliset kanssakäymiset kuormittavat minua ja jos vietän päivän hektisessä ympäristössä, olen illalla jopa fyysisestikin uupunut. Minulle kaikista nautinnollisinta on viettää aikaa yhden tai maksimissaan kahden ihmisen seurassa, jolloin tilanne on vähemmän kuormittava enkä joudu huutamaan kuorossa saadakseni asiani ilmaistuksi. Välillä myös huomaan vaipuvani seurassa omiin maailmoihini ja onkin hyvin tyypillistä, että minulta saatetaan kysyä onko kaikki hyvin? Tuo on sellaista keskittymiskyvyn herpaantumista, eli en välttämättä kykene olemaan täysillä enää mukana, koska olen siinä kohtaa jo henkisesti väsähtänyt.

Näiden havaintojen tekeminen ja niiden ymmärtäminen on ollut itselleni avartavaa. Silti edelleen olen paikoitellen niin surkea kieltäytymään tai sanomaan etten halua, voi tai jaksa. Pelkään ihmisten reaktioita ja sitä, että samalla aiheutan jonkinlaisen pettymyksen. Aina vaaditaan myös niitä selityksiä – tai näin oletan. Se että sanoo ettei nyt yksinkertaisesti jaksa tai haluaa olla yksin, ei vaan taida olla kovin pätevä syy. Niin moni ihminen on kuitenkin ekstrovertti – oikeastaan iso osa läheisistänikin. Ekstroverttihan saa energiansa ihmisistä, jolloin jatkuva liikkeellä oleminen lienee heille luontaista ja erittäin mieluisaa. Jos kuitenkin mietitään asiaa hieman syvemmin, aiheuttaa sitä itse itselleen turhaa harmia suostumalla kerta toisensa jälkeen asioihin, jotka kokee itselleen vastenmielisiksi. Kun jatkuvasti tekee asioita joita ei haluaisi tehdä, sitä laiminlyö omia tunteita, tarpeita ja haluja. Eikä siis siinä, totta kai ihmissuhteissa tulee välillä joustaa ja jos toinen tarvitsee minua, haluan ehdottomasti olla hänen rinnallaan. Mutta noin pääasiallisesti – omien rajojen asettaminen ja niiden noudattaminen on meidän omaksi parhaaksi. Jos jatkuvasti elämässä menemme toisten halujen ja tarpeiden mukaan, kadotamme aivan varmasti lopulta itsemme.

Huonon omantunnon tunteminen kieltäytymisestä on aika tyypillistä. Ainakin itse mietin usein jälkikäteen, että pitäisikö nyt vaan kuitenkin mennä vaikka todellisuudessa haluaisin kaivautua peiton alle piiloon maailmalta? Totuus on se, ettei huonoa omaatuntoa tarvitse tuntea. Jokaisella ihmisellä kun on oikeus valita mihin aikaansa käyttää, kenen seurassa sitä viettää ja ilman selityksiäkin on oikeus sanoa ei. Ei voi sanoa myös hyvin monella tavalla, eli ilkeä ei tarvitse olla. Itse olen pyrkinyt harjoittelemaan asiaa  olemalla yltiörehellinen. En keksi tekosyitä vaan sanon, että olen aivan uupunut jos näin on, tai jos joku ihminen kuormittaa minua siinä elämäntilanteessa liikaa, sanon asian suoraan. Helppoa tuo ei todellakaan aina ole mutta jos haluan kuunnella itseäni ja sitä mitä minä haluan, on se toisinaan aivan välttämätöntä. Jos emme itse huolehdi hyvinvoinnistamme, kuka muukaan siitä huolehtii?

Onko muilla koskaan vaikeuksia kieltäytyä asioista tai tunnistatteko itsenne tekstistäni? 

Kuvat: Iines / edit: minä