Lissabonista on nyt kotiuduttu ja pyykinpesurumba aloitettu. Viimeisin majoituspaikkamme oli tosiaan homeessa, jonka vuoksi alkoi ällöttämään niin paljon että pesen koko matkalaukullisen – myös ne vaatteet, joita en edes käyttänyt. Pieni väsymyskin vielä painaa, sillä lensimme yölennolla ja olen itse niin maailman surkein nukkumaan koneessa. Vaikka onkin kaikki rekvisiitta niskatyynyä, silmälappuja ja korvatulppia myöten kunnossa, ei istuma-asento vaan ole se idyllisin nukkuma-asento herkkäuniselle. Näistä matkustamisen varjopuolista huolimatta oli kyllä niin upea reissu jälleen kerran! Portugali on aivan mieletön paikka, jota voin kyllä lämpimästi aivan jokaiselle suositella. Katsotaan jos saisin koottua lomasta vielä jonkinlaisen vinkkipostauksen, johon keräisin niitä parhaita juttuja Lagosista sekä Lissabonista.

Olin matkalla kahden ystäväni kanssa ja yhtenä iltana keskustelimme yksin matkalle lähtemisestä. Kerroin ystävilleni kuinka haaveilen siitä, että lähtisin ensi talvena kuukaudeksi tai pariksi reissuun. Haluaisin olla kohteessa siis muutaman kuukauden ajan ja tehdä sieltä käsin töitä – kirjoittaa ja valokuvata. Se ongelma näissä pidemmissä matkoissa on kuitenkin seura. Harva ystäväni nimittäin kykenee lähtemään pariksi kuukaudeksi pois, koska useammalla on työ, joka sitoo heitä suurimman osan vuodesta Suomeen. En ole koskaan matkustanut yksin ja jollain kummallisella tavalla pelkään jo ajatustakin siitä. Tuo on sinällään jännä koska olen kuitenkin ihmisenä hyvin itsenäinen ja viihdyn loistavasti yksin. Ehkä siihen yksin matkustamiseen liittyy kuitenkin jonkinlainen turvattomuuden tunteen pelko – se ettei rinnalla olekaan ketään jakamassa niitä ilon ja kenties surunkin hetkiä. Illallisella yksin istuminen tai pimeitä katuja hotellille käveleminen tuntuu niin oudolta ajatukselta, kun on tottunut matkustamaan aina seurassa.

Tiedän että moni suosittelee yksin matkustamista ja omalla tavallaan olen miettinyt, kuinka paljon tuollaisesta matkasta voisikaan irti saada. Kun matkustaa yksin, ei ole aikatauluja eikä tarvitse tehdä mitään, mitä ei välitä tehdä – voi mennä omilla ehdoilla ja valita juuri ne nähtävyydet, jotka haluaa nähdä tai olla näkemättä. Huomaan että vaikka seurassa tykkäänkin matkustaa, tulee silti reissussa välillä hetkiä, jolloin haluan olla aivan yksin. Ymmärrän itseäni, sillä olenhan lähestulkoon 80 % introvertti, eli vaikka tutussa seurassa sosiaalinen olenkin, saan energiani yksin olemisesta. Lissabonissa mielessäni kävikin muutamaan otteeseen, että tämän kaltaiseen paikkaan voisin jopa tullakin yksin. Kaupunkikohde jossa on paljon muitakin turisteja, tuntuu ehkä ajatuksen tasolla jollain tavalla turvallisemmalle kuin vaikka joku kaukokohde Aasiassa. Vaikka Bali onkin ollut se ensi talven haaveeni tässä jo jonkin aikaa, olisi ehkä helpompi aloittaa siitä nelipäiväisestä minilomasta kuukauden sijaan?

Onhan se jopa hieman noloakin myöntää, että 31 -vuotias pelkää yksin matkalle lähtemistä kun niin moni parikymppinenkin kiertää huolettomasti maailmaa. Epäilen, että omalla kohdallani tähän yksinäisyyden tunteen pelkoon liittyy jollain tavalla se muisto lapsuudesta, kun olen ollut niin monta kertaa uudessa koulussa uusien ihmisten keskellä. On ollut paljon ulkopuolisuuden tunnetta ja sitä, ettei koe kuuluvansa joukkoon. Yksin matkalle lähtemisessä ehkä eniten pelottaakin, että kohteessa havahdun yksinäisyyden tunteeseen eikä lähellä ole ketään – kukaan ei tunne minua enkä minä tunne ainuttakaan. Näin ajatuksen tasolla aidosti minulle hyvin pelottava ajatus mutta järjellä ajateltuna, eihän ihminen voi rakentaa elämäänsä muiden ihmisten varaan ja on turhaa pelätä tunnetiloja etukäteen. Siitä huolimatta että tiedän pelon turhaksi, en voi sille mitään että se on minulle olemassa olevana.

Ainut tapa voittaa pelkojaan onkin tehdä vaikka väkisin asioita, joita pelkää. Ja siis sama pätee oikeastaan kaikkeen elämässä – jos riskejä tuntemattomaan ja hieman pelottavaan ei ota, tuskin mitään saakaan. Olenkin miettinyt että jos en tässä kohtaa lähde, olen samassa tilanteessa vielä nelikymppisenäkin. Iän myötä pelot usein voimistuvat ja sellainen nuoruuden huoleton rohkeus ja spontaanius katoaa kokonaan. Kun nyt vielä kokee olevansa suhteellisen nuori ja spontaanikin, on tuokin kortti edes kerran kokeiltava. Tiedä vaikka yksin matkustamisesta tulisi juttu, jonka suhteen mietin miksi en tehnyt sitä jo aikaisemmin? Voi myös olla etten tykkää yhtään ja jatkossa matkustan aina seurassa mutta jos en edes kokeile, en voi sanoa tietäväni. Siispä itseäni haastaen, vuoden sisään aion matkustaa edes kerran yksin!

Millaisia kokemuksia teillä on yksin matkustamisesta? Oliko se juttu johon jäitte koukkuun vai kokemus, jota ette halua kokea enää uudestaan?

PS. Pahoittelut hieman myöhäisemmistä postausten julkaisuajoista! Aikaero ja väsymys ovat verottaneet, joten huomenna pyrin palailemaan normaaliin rytmiin.