Avasin eilen Instagramin storiesin puolella hieman pelkojani. Lähinnä siis sitä kuinka jännitän esiintyä ja se tietoisuus siitä, että niin moni ihminen näkee minut live-kuvassa ahdistaa. En jännitä julkaista itsestäni tuhansia kuvia someen saatikka kameralle poseeraamista mutta esiintymistä videokameralle jännitän, olen aina jännittänyt. Samalla tapaa olen aina pelännyt ihmisjoukkiolle esiintymistä. Jo se että pitää kertoa ”itsestään jotain” ryhmässä saa sydämeni tykyttämään. Minua ahdistaa myöskin tilanteet joissa menen johonkin tilaan yksin enkä tunne sieltä ketään. Pahinta on olla jossain tuntemattomien keskellä niin, että muut juttelevat keskenään mutta sinä olet se ulkopuolinen. Näitäkin tilanteita kohtaa valitettavan usein bloggaajana, sillä blogipiireissä on selkeitä kuppikuntia. Teenkin aika paljon sitä etten tietoisesti mene pressitilaisuuksiin joissa tuollainen ”vaara” piilee.

Olen pohdiskellut paljon sitä, mistä tuo pelkoni johtuu. Vaikka onkin ehkä enemmän suomalaista pelätä esiintymistä ja yksin tuntemattomien keskelle menoa sekä juttelua, kiinnostaa itseäni silti asiat pelkojen takaa. Koska tavallaan olen kuitenkin siinä mielessä rohkea, että esimerkiksi työssäni en ole koskaan pelännyt jutella ihmisille tai arastellut. Olen ollut sosiaalisella alalla ja siinä työroolissa tuota pelkoa ei ole. Ehkä se onkin sitä, että jännitän niissä tilanteissa joissa kohtaan tuntemattomia ihmisiä omana itsenäni ilman mitään rooleja? Onhan kuitenkin aika eri tilanne jutella työroolissa asiakkaalle kuin mennä ihmisjoukon keskelle yksin omana itsenä ilman, että tuntee sieltä ketään.

Pelot ovat harvoin yksiselitteisiä. Usein niihin liittyy jotain menneisyydestämme kuten vaikka tilanteita, joissa meidät on nolattu tai joissa olemme kokeneet suunnatonta ahdistusta. Kuten olen usein maininnut, muuttelimme paljon minun ollessa lapsi ja nuori. Muistan kuinka ahdistavaa oli mennä aina ensimmäisenä päivänä uuteen kouluun ja kohdata kaikkien syynäävät katseet. Pelkäsin sopeudunko, saanko ystäviä ja samaan aikaan ahdisti uusi ympäristö sekä se että jälleen pitäisi tutustua uusiin ihmisiin. Viimeisin muuttomme ennen kuin muutin omilleni, oli minulle ehkä vaikein kaikista ja silloin muistan ajautuneeni uudessa koulussa tilanteeseen etten löytänyt ystäviä. Osittain tuo oli ehkä sitä etten edes halunnut päästää ketään lähelleni ja olin varmasti monen mielestä melkoinen kummajainen. Pahimpia olivat välitunnit kun tiesi että joutuu olemaan yksin ulkona tai soluttautumaan porukkaan, jossa ei kuitenkaan uskalla sanoa yhtään mitään. Piileskelin paljon koulun käytävillä ja saatoin viettää vessassa aikaa laittoman pitkään ettei tarvitsisi mennä välitunnille. Tuon vuoden ajan jokainen koulupäivä sisälsi ahdistusta ja koin etten vaan kyennyt olemaan oma itseni – menin ikään kuin jonkinlaiseen lukkoon, josta ei ollut ulos pääsyä. Näin jälkeenpäin kun mietin, on tuo kokemukseni varmasti se, joka takaraivostani kumpuaa niissä tilanteissa kun menen ihmisjoukon keskelle ilman että tunnen sieltä ketään. Se sama tunne jonka koin silloin yhdeksännellä luokalla nousee alitajunnastani pintaan ja aikaan saa sen, että alkaa ahdistamaan.

Tästä olemme paljon terapiassa puhuneet kuinka usein erilaiset ahdistukset ja pelot johtuvat nimenomaan alitajunnasta kumpuavista tapahtumista. Se että joku tilanne ahdistaa suunnattomasti saattaa juontaa juuriaan siitä, että olet ollut vastaavassa tilanteessa menneisyydessäsi ja siihen on liittynyt jokin negatiivinen kokemus. Myös ihmiset ja vaikka tilat/huoneet saattavat aiheuttaa meissä tuntemuksia jotka nousevat sieltä alitajunnasta. Tiedättekö kun joskus joku ihminen aiheuttaa sinussa vaikka vihaa tai suuttumusta jo ensikohtaamisesta lähtien, hän saattaakin muistuttaa jotain ihmistä joka on esimerkiksi satuttanut sinua joskus. Ei myöskään ole outoa jos et heti oivalla mikä tässä ihmisessä tai tilanteessa on, sillä emme välttämättä muista kaikkea lapsuudestamme. Kuitenkin alitajuntamme on se, jossa nämä jutut piilee ja sitä kautta saatamme kohdata nykyisessä elämässämme aika yllättäviäkin tilanteita, joissa ajaudumme ahdistuksen tai pelon valtaan. Joskus nuo syyt pelkojen takaa avautuvat meille myöhemmin mutta usein niiden edessä on ns. blokki joka ei välttämättä aukea meille heti silloin kun haluaisimme sen aukeavan.

Jokainenhan tietää, että epämukavuusalueelle meneminen on usein tie pelkojen voittamiseen. Sitähän myös sanotaan, että epämukavuusalueella kehittyy ja se on kyllä totta. Vaikka olen vältellyt minulle epämiellyttäviä tilanteita, olen siitä huolimatta myös ottanut riskejä ja mennyt epämukavuusalueelle ahdistavienkin asioiden suhteen. Tästä esimerkkinä nyt vaikka nuo blogitilaisuudet joista en tiedä tunnenko ketään. On ollut kivoja kertoja niin, että paikalla onkin ollut joku entuudestaan tuttu mutta myös niitä kertoja, jotka ovat vahvistaneet pelkojani. Tässä kyse on nyt siis aika pienestä asiasta mutta näin esimerkkinä arkielämästäni. Uskon jollain tapaa siihen että jos riittävästi vaan kapinoi omia pelkojaan vastaan voi ne voittaa. Vaikka pelko onkin luontainen ja hyväksyttävä tunne, ei sen varjossa ole pakko koko elämäänsä elää. Voin lyödä vetoa että esimerkiksi esiintyjät eivät ole aina olleet välttämättä luontaisia esiintyjiä vaan monilla on voinut olla pahojakin kammoja. Kuitenkin mitä enemmän asioita harjoittaa, pelkojaan kohtaa ja menee epämukavuusalueelle, on tilanne pikkuhiljaa voitettavissa.

Välillä kieltämättä häpeilen pelkojani. Joskus saatan kompensoida pelkoa tai ahdistusta menemällä siihen toiseen äärilaitaan olemalla yltiörohkea. Myös alkoholi auttaa aika paljon etenkin sosiaalisissa tilanteissa ja minulle onkin hyvin tyypillistä kumota viinilasillisia tiuhaan tahtiin jos olen yhtään hermostuttavassa tilanteessa. Jokaisella meistä on ne omat suojautumiskeinot pelkoa ja ahdistusta vastaan yhtään niitä opittuja keinoja puolustelematta. Tärkeintä on mielestäni kuitenkin tässäkin asiassa tiedostamisen kautta sukeltaa syvemmälle. Oppia ymmärtämään itseään ja omalla tavallaan myös hyväksyä se, että menneisyyteni vaikuttaa siihen että pelkään näitä asioita. Samaan aikaan asioiden työstäminen siihen suuntaan että pelkonsa voisi voittaa on se, mitä haluan korostaa.

Herättääkö aihe teissä ajatuksia? Muita esiintymiskammoisia?