Mielenrauhaa metsästämässä
Kuten muutama päivä sitten postauksessa mainitsin, on islaminusko herättänyt yleisen mielenkiintoni täällä Dubaissa ollessani. Useampaan otteeseen olen kävellyt moskeijan ohi, kun lukuisat miehet kiitävät rukoilemaan tai ovat polvillaan sen portailla sijaitsevilla sohvilla. Viisi kertaa päivässä tulee rukoilla ja tunnustaa uskoaan joko moskeijassa tai muussa rauhallisessa paikassa. Kauppakeskuksistakin löytyy rukoushuoneet. Viisi kertaa päivässä rauhoittuminen rukouksen äärelle kuulostaa näin länsimaalaisen korvaan todella hurjalta. Mietinkin kuinka se onnistuu ja miten nämä rukoilevat ihmiset pääsevät siihen oikeanlaiseen rukousvireeseen? Kuinka he pystyvät hiljentymään kesken hektisen arjen miettimään Jumalaansa?
Näiden ajatusten siivittämänä olen miettinyt nimenomaan mielenrauhaa ja sitä kuinka monelta länsimaalaiselta se mahtaakaan puuttua? Jatkuvasti on jotain mielen päällä – mitä tulisi tehdä tai mihin mennä. Ehkä rukoileminen onkin itse asiassa aika hyvä väylä rauhoittaa ajatuksiaan ja keskittyä mielenrauhan hakemiseen sekä kokemiseen? Ihan sama mihin uskontoon kuulut jos siihen kuitenkin kuuluu rukoileminen, eli uskonnon ytimen äärelle rauhoittuminen. Ja toki asiaa voi miettiä myös täysin uskontovapaastakin suunnasta (kuten itse mieluiten teen) ja silloin kyse voisi olla kenties meditoinnista tai joogan kautta mielenrauhan hakemisesta.
Huomaan ainakin omalla kohdallani, että mielenrauhan saavuttaminen ei ole todellakaan aina itsestäänselvyys. Ulkopuolelta tulee jatkuvasti ärsykkeitä, niin negatiivisia kuin positiivisiakin ja itse olen aivan mielettömän ärsyke herkkä. Olen huomannut tämän piirteeni todella vahvasti nimenomaan kuluneen vuoden sisään, kun olen tehnyt töitä kahviloissa tai muiden ihmisten läsnä ollessa. Välillä tuntuu, että mieleni on rauhaton pelikenttä, joka on täynnä melua mikä ei koskaan meinaa rauhoittua. Itselleni jooga onkin ollut aivan mielettömän hyvä tapa rauhoittaa ajatuksia edes sen yhden tunnin ajaksi. Se, että pystyy unohtamaan ympärillä olevan maailman ja keskittymään hetkeen on nimittäin se juttu, joka vie lähemmäs mielenrauhaa.
Paljon puhutaan siitä, mitä mielenrauha on ja kuinka sen voi saavuttaa. Itse ajattelen mielenrauhan olotilana, jossa ollaan todella herkillä aisteille, tunteille ja ympäristölle. Se on olotila, jossa ihmisen on hyvä ja rauhallinen olla. Mieli on tyhjä eivätkä ajatukset sinkoile sinne tänne. Mielenrauha ei periaatteessa vaadi hurjan paljon asioita tullakseen läsnäolevaksi vaan se on ennemminkin kiinni meistä itsestämme. Sitä voidaan tosiaan hakea uskontojen tai esimerkiksi meditoinnin kautta mutta sen saavuttaminen voi tapahtua ihan vaan olemallakin – omalla päätöksellä tyhjentää mieli kaikesta sinne tänne sinkoilevasta. Kuitenkin oleminen on usein meille todella hankalaa ja siksi nimenomaan joku apukeino tuon olotilan saavuttamisessa voi olla tarpeen. Itse uskon niin, että ihminen on kaikista levollisin silloin, kun elää tässä hetkessä – ei stressaa tulevaa tai elä menneisyyden haamujen vankina. Hetki itsessään on se, joka tekee meistä kaikista onnellisimpia.
Vaikka tosiaan sanoinkin, että itselleni mielenrauhan saavuttaminen on usein arjessa haastavaa, koen, että nykyään osaan sentään hakea tuota olotilaa ja samaan aikaan kaivata sitä! Vielä useampi vuosi sitten elin jotenkin niin henkisellä tasolla pinnallista ja kypsymätöntä elämää etten edes oivaltanut sukeltaa sinne pinnan alle tai rauhoittaa mieltäni. Enää en myöskään tahdo elää ”sitten, kun -elämää”, vaan haluan pyrkiä rauhaan ja hyvään oloon ihan päivittäisellä tasolla. Ja oikeasti niin moni asia onkin kiinni niistä omista haluista ja siitä, mihin suuntaan omaa henkistä minää haluaa viedä. On kyse valinnoista oman henkisyyden puolesta ja siksi sen äärelle olisi mielestäni hyvä yhä useammin pysähtyäkin.
Eilen vierailimme Abu Dhabin Zayedin suurmoskeijassa joka rehellisesti sanottuna salpasi hengityksen – niin upea ja kaunis paikka ettei mitään rajaa. Jännä miten aina tuollaisissa pyhissä paikoissa vieraillessa mielen valtaakin joku sellainen ihmeellinen rauha sekä kunnioitus. Osassa aluetta tuli riisua kengät pois jalasta, mikä teki olosta vielä jotenkin huomattavasti sellaisen jumaluutta kunnioittavan. Alan itse vuosi vuodelta kallistumaan enemmän siihen suuntaan, että kaikissa uskonnoissa on kyse yhdestä ja samasta – voimasta, jonka kuuluisi yhdistää ihmisiä, ei erottaa.
Eilen näitä kuvia ottaessa ja suurmoskeijan marmorilattioita kulkiessani tunsinkin mieleni tyhjäksi, autuaaksi ja rauhalliseksi. Kunpa voisin viedä tuon saman olotilan myös kotiin ja se jatkuisi jatkumistaan.
Oikein hyvinvoivaa alkanutta viikkoa jokaiselle!
