Tätäkö on nykypäivän sosiaalinen media?

Olen jo pidempään halunnut avata blogissa ajatuksiani eräästä asiasta, nimittäin tämän päivän blogi- ja somemaailmasta, joka on etenkin viime aikoina herättänyt itsessäni hieman ristiriitaisia tuntemuksia. Kun aloitin bloggaamisen vuonna 2010, oli blogeja vain muutama hassu ja bloggaaminen ylipäänsä niin erilaista. Silloin blogitekstin kasaamiseen kuvineen meni ehkä puolisen tuntia, kun nykyään tekstieni tekemiseen menee kokonaisuudessa helposti ihan työpäivän verran. On tietysti ihan luonnollista, että blogimaailma muuttuu, sillä maailma kehittyy jatkuvasti. Muutos on monella tapaa ollut myös positiivinen, sillä se on mahdollistanut itselleni esimerkiksi työksi bloggaamisen. Nykyään blogiaan työksi kirjoittava ei ole enää mikään kummajainen, vaan me olemme toimittajien rinnalla yhtä päteviä mielipidevaikuttajia.

En nyt sinällään halua keskittyä siihen, mikä tässä kehityksessä voisi olla toisin vaan ennemminkin ottaa kantaa ilmiöön, jonka olen laittanut merkille niin blogeissa kuin yleisesti somemaailmassakin. Nykyään nimittäin tuntuu, että kävijämäärien nopea kasvattaminen ja blogin (tai Instagramtilin) esiin saaminen on yhä useamman tavoite, jolloin niin helposti unohdetaan se tärkein eli blogin sisältö ja lukijat. Instagramissa tätä on varmasti vielä enemmän ja siellä ns. follow for follow -meininki todella yleistä. Tämä siis tarkoittaa sitä, että aletaan seuraamaan useita tilejä, jonka jälkeen hetken päästä lopetetaan niiden seuraaminen. Tätä tehdään nimenomaan sillä tarkoituksella, että saataisiin itselle lisää seuraajia. En ole myöskään lämmennyt erilaisille kommentointiryhmille, joita on nykyään somessa aika paljonkin. Kommentoiminen siksi, että minun tulee nyt kommentoida, kuulostaa vain omasta mielestäni todella väkinäiseltä. Itse ainakin haluan kommentoida ainoastaan silloin, jos minulla on oikeasti jotain kommentoitavaa tai pidän kuvaa vaikka kauniina tai tekstiä hyvänä. Mielestäni tuon myös huomaa esimerkiksi Instagramissa todella selkeästi, että milloin kommentoidaan jonkun ryhmän toimesta kuin, että sitten kommentoitaisiin ihan pyyteettömästi.

Ymmärrän, että itsensä brändääminen on tärkeää mutta joku tuossa on mielestäni kuitenkin epäaitoa. Ehkä omassa vaakakupissani painaa ikävuosieni lisäksi se, että olen tosiaan kirjoittanut jo vuosia ja tehnyt niin pitkäjänteisen työn blogini eteen. Tuo työ on ollut oikeasti aitoa ja pyyteetöntä paloa tehdä tätä hommaa, sillä rakastan bloggaamista. En kirjoita siksi, että joku päivä tienaisin tällä kymppitonnin kuussa tai pääsisin johonkin hurjaan hypeen, vaan kirjoitan kirjoittamisen ilosta – halusta tehdä jotain omaa ja vaikuttaa. Minulle onkin kaikista tärkeintä tuottaa sisältöä teille ja panostaa siihen. Tällä en kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö blogi voisi olla myös kaupallinen mutta se kaupallisuus ei saa mielestäni paistaa läpi. Lukijakunta muodostuu kuitenkin nimenomaan niiden muiden postausten kautta ja nuo ovat nimenomaan niitä, joiden avulla teet blogistasi joko mielenkiintoisten tai mielenkiinnottoman. Mielestäni sisältö on myös ehdottomasti se, mikä merkkaa kaikista eniten ja jos blogistaan todella haluaa suositun tai myös mainostajien silmissä mielenkiintoisen, on edelleen kyse nimenomaan sisällöstä ja sen laatuun panostamisesta.

Toki jokainen saa toimia somekanaviensa kanssa kuten haluaa enkä osoita tässä ketään sormella tai tarkoita tätä pahalla ketään kohtaan. Olen vaan ollut jotenkin niin ymmälläni siitä kehityssuunnasta, johon tässä on viime aikoina menty, etten voinut olla kirjoittamatta aiheesta. Ehkä tämä ihmetykseni puhuu sitä tarinaa, että olen kai putoamassa kelkasta. Olen ehkä liian vanhanaikainen tämän päivän blogi- ja somemaailmaan, sillä haluan aitoja kommentteja ja seuraajia – ihmisiä, jotka ovat oikeasti kiinnostuneita tuottamastani sisällöstä. Omaan asenteeseeni tosiaan vaikuttaa varmasti osittain historiani blogin kanssa. En ole saanut kymmeniä tuhansia uniikkeja kuukausikävijöitä sormia napsauttamalla, vaan te olette tarttuneet mukaan matkan varrelta ja oletettavasti siksi, että pidätte jutuistani. Välillä mietinkin, että mihin tämä some on oikein menossa, että onko kohta jäljellä enää mitään aitoa? Jos kehityssuunta on se, että suosituksi hinnalla millä hyvänsä, muuttuu blogimaailma varmasti jatkuvasti kylmemmäksi ja epäaidommaksi.

Näitä on hyvä mielestäni miettiä niin bloggaajana/somevaikuttajana kuin ihan lukijanakin. Itse ainakin koen, että aitous on tässä elämässä edelleen se juttu, jonka avulla voi päästä kaikista pisimmälle. Se, että teet sydämelläsi kaiken, mitä teet ja nimenomaan olet pitkäjänteinen. Onhan se totta, että usein elämässä tulee eteen ehkä kyseenalaisiakin oljenkorsia, jotka tarjoavat nopeaa reittiä huipulle mutta itse uskon siihen, että se paras tie käy rehellisyyden kautta. Usein asioiden eteen joutuu tekemään kovastikin duunia mutta edelleen korostaisin, että varsinkin somessa tie lukijoiden suosioon käy sisällön kautta. Luvut ovat yhtä tyhjän kanssa jos ne eivät perustu rehelliseen toimintaan. Nykypäivänä yrityksetkään eivät ole tyhmiä ja he ovat varmasti huomanneet nämä ilmiöt esimerkiksi Instagram mainonnan saralla.

Kengät River Island / Farkut Monki / Paita Stig P / Laukku Rebecca Minkoff / Koru Pernille Corydon / Vyö Minimum / Kello Cluse

En tiedä olenko ainoa, jossa tämä somen kehityssuunta on aiheuttanut pientä ihmetystä mutta tällaisia ajatuksia se tosiaan minussa herättää. Välillä tulee oikeasti mietittyä, että mikä on somen tulevaisuus vaikka kymmenen vuoden päästä? Onko olemassa enää mitään aitoa vai ollaanko jo täysin kaupallistunut kanava?

Herättääkö aihe teissä millaisia ajatuksia?

Kuvat: Taru / Edit: minä

Olenko yksinäinen?

Ystäväni kysyi minulta muutama päivä sitten yhtäkkiä WhatsApissa, että olenko koskaan yksinäinen? Tuo kysymys tavallaan pysäytti, sillä se oli ihanan aito mutta tuli tosiaan aivan puskista. Siinä hetkessä asiaa miettiessäni totesin hänelle, että ei – en minä oikeastaan ole yksinäinen. Ympärilläni on ihania ihmisiä ja olen ystäviini päivittäin yhteydessä. Ei itse asiassa ole päivääkään, ettenkö olisi jonkun ihmisen kanssa kontaktissa, vaikka en varsinaisessa päivätyössä käykään. Välillä tosin saatan erakoitua muutamaksi päiväksikin mutta sekin tapahtuu ihan vaan omasta halustani olla yksin.

Viestin jälkeen jäin kuitenkin miettimään yksinäisyyttä syvemmin ja nimenomaan muiltakin kanteilta kuin siltä, miten se heti ensimmäisenä mielletään – ja kuinka itsekin sen mielsin. Yksinäisyyttäkin, kun voi olla niin monenlaista. Se voi olla ihan sitä konkreettista yksinäisyyttä, jolloin ei ole läheisiä ystäviä eikä sitä kumppania. Yksinäisyys voi olla myös ulkopuolisuuden tunteen kautta ilmenevää yksinäisyyttä, jolloin et vaan tunne kuuluvasi joukkoon tai olet aina se väliinputoaja. Se voi olla myöskin yksinäisyyden tunne, jota kokee vaikka olisi ihmisjoukon ympäröimänä.

En varmaankaan ole tästä koskaan blogiini kirjoittanut mutta yläasteen viimeisellä luokalla koin itseni todella yksinäiseksi. Olimme juuri muuttaneet toiselta paikkakunnalta ja aloitin koulun uudessa paikassa. En saanut ystäviä ja jäin ikään kuin ulkopuoliseksi. Kyse ei ollut siitä, etteikö minua olisi yritetty ottaa mukaan tyttöryhmiin mutta en vaan sopeutunut heidän joukkoonsa. Vaikka halusin, menin yksinkertaisesti aivan lukkoon. Muistan kuinka välitunneilla saatoin olla jonkun porukan mukana sanomatta sanaakaan. Halusin kyllä puhua ja sanoa useinkin mielipiteeni, mutta en vaan saanut suutani auki. Menin sellaiseen totaaliseen lukkoon, josta ei ollut ulospääsyä. Olinkin varmaan uusien luokkalaisten mielestä oikea kummajainen, sillä olin epäsosiaalinen enkä muutenkaan ollut kiinnostunut kylällä ravaamisesta, alkoholin käytöstä tai paikkakunnan pojista. Vähän samanlainen tilanne oli myös silloin, kun muutin Helsinkiin. Olin alussa todella yksin ja muistan, kuinka usein vain lähdin kaupungille pyörimään, koska ei ollut ketään kenelle soittaa tai ketä nähdä. Tuohon aikaan ostin aika paljon materiaa, sillä se tuntui lohduttavalta. Sain ikään kuin uusista vaatteista sen lämmön, jota olisin kaivannut muista ihmisistä.

Tiedän siis todella hyvin sen, miltä tuntuu olla yksin ja sisimmässään yksinäinen. Nykyään elämässäni ei onneksi ole enää tuollaista konkreettista yksinäisyyttä, sillä vuosien varrella olen onnistunut löytämään ihania ihmisiä elämääni, jotka ovat läsnä arjessani ihan päivittäin. Kuitenkin sellainen tietynlainen yksinäisyys kalvaa aina välillä ja se liittyy nimenomaan ulkopuolisuuden tunteeseen. Olen kirjoittanut aiheesta ennenkin mutta koen tosiaan edelleen itseni usein jollain tapaa ulkopuoliseksi. En siis läheisten ystävieni seurassa, vaan nimenomaan monissa sosiaalisissa vuorovaikutustilanteissa. En ole oikein koskaan päässyt työpaikoilla ns. porukan joukkoon ja olen aina tuntenut olevani erillinen osa yhteisöä. Tähän voisi varmaan todeta, että minun on ollut vaikea löytää sellaista omaa paikkaa, jonka moni muu elämässään löytää. Tätä itse asiassa mietin paljon kesälläkin synkimpien ajatusteni lomassa, sillä jotenkin vaan välillä on tuntunut siltä, että onko minulle olemassakaan sitä paikkaa?

Yksinäisyys on maassamme iso ongelma ja blogeissakin siitä on ollut yllättävän paljon juttua. Yksinäisyydestä ei kerro aina se, että vetäytyy tai on se porukan hiljaisin, vaan jopa joukon supliikein hauskuuttaja voi kokea yksinäisyyden tunteita. Uskon itse asiassa, että moni ihminen peitteleekin yksinäisyyttään sillä, että esittää todella sosiaalista. Kun hän lähtee työpaikalta, kokee hän olevansakin maailman yksinäisin. Yksinäisyyden tunne on kuitenkin suhteellisen luonnollinen tunne ja tavallaan se, että kyseistä tunnetta välillä elämässään tuntee, on hyvinkin normaalia. Elämä, kun vie erilaisiin tilanteisiin ja esimerkiksi eron jälkeen olonsa voi tuntea olevansa todella yksin. Kun on tottunut siihen, että elämässä on aina se tukipilari etkä koskaan jää yksin, niin nyt sinulla ei olekaan enää sitä toista puolikastasi. Ehkä pahinta on omasta mielestäni nimenomaan se emotionaalinen yksinäisyys. Kun tunnet olevasi yksin kaikkien tunteidesi kanssa ja koet, ettei kukaan pohjimmiltaan ymmärrä sinua.

Yksinäisyyden tunteita ei tulisi koskaan väheksyä tai vertailla. Vaikka elämässä olisi ulkoisesti kaikki näennäisesti hyvin, saattaa sisällä olla yksinäisyyttä. Tuon ihmisen tunne siitä ei ole yhtään sen vähäpätöisempi kuin ihmisen, joka on käytännössä aivan yksin – ihmisen jolla ei ole esimerkiksi yhtään ystävää. Jopa parisuhteessa voi kokea yksinäisyyttä tai esimerkiksi ihan omassa lähimmässä ystäväpiirissäänkin. Mielestäni yksinäisyyttä ei voi mitata tai vertailla, vaan se on nimenomaan tunne, joka on yksinäisessä itsessään.

Yksinäisyyteen ei myöskään auta neuvot siitä, että juttele ihmisille, ala harrastamaan tai tee asioita sillä yksinäisyys on syvemmällä meissä ja se juontaa juurensa jostain. Taustalla voi olla erilaisia traumoja tai pelkoja. Omassa elämässäni nuo tuntemukset tosiaan liittyvät siihen ulkopuolisuuden tunteeseen, joka taas on oma tunnelukkonsa ja sen tiedostan varsin hyvin. Se miten minä voin noita tuntemuksia käsitellä on, että avaan ja käsittelen tuota lukkoani. Se, mitä olen kokenut nuoruudessani toki vaikuttaa asiaan mutta tapahtumien ääneen myöntäminen on jo askel eteenpäin. Puhuminen, itsetunnon kasvattaminen, hyväksyntä ja se, että pyrin olemaan itselleni rakastava ja armollinen auttaa minua ikään kuin rohkeammaksi ja itsevarmemmaksi.

Kengät River Island / Farkut Monki / Vyö Minimum / Neule second hand

Haluan tähän loppuun sanoa vielä sen, että koet yksinäisyyttä sitten millä tavalla tahansa, se ei ole loputon tai toivoton olotila. Yksinäisyys on tunnelukko, joka on murrettavissa. Uskon, että kaikki lähtee oman itsetunnon vahvistamisesta ja siitä, että kasvatamme itseluottamustamme. Myös tunnelukkojen käsitteleminen ja se, että haemme syitä tuntemuksillemme on tärkeää. Mieluummin jälleen kerran kohtaa asioita rehellisesti kuin pakenee loputtomasti sisintään.

Millaisia ajatuksia yksinäisyys teissä herättää? Jos koette yksinäisyyden tunteita niin millaisissa tilanteissa ne ilmenevät?

 

Kuvat: Taru / Edit: minä