Teot todistaa

Ihmiset puhuvat paljon. He lupailevat asioita ja kertovat tarinoita. Otetaan esimerkki vaikka surkeassa jamassa olevasta parisuhteesta. Molemmat lupailevat toisilleen vuoron perään parantavansa tapansa ja panostavansa suhteeseen enemmän. Mitään ei kuitenkaan tapahdu, vaan meininki jatkuu samana viikosta toiseen, vuodesta toiseen. Miksi me niin usein vaan puhumme mutta emme kuitenkaan toimi?

Olen ehdottomasti sitä mieltä, että sanat merkitsee mutta teot todistaa. Se, että lupaat toiselle ihmiselle toinen toisensa perään tyhjiä lupauksia, on täysin turhaa. Teot ovat niitä, joilla osoitetaan toisen ihmisen merkitys, arvo, kunnioitus ja välittäminen. Jos välität jostain ihmisestä, toimit häntä kohtaan kunnioittavasti. Ja tiedätkö mitä, tuotahan ei tarvitse edes millään tavalla yrittää, vaan se kunnioittava käytös tulee automaattisesti. Välittäminen nimittäin aikaan saa meissä terveissä ihmisissä sen, että alamme vaistonvaraisesti huolehtimaan läheisistämme.

Se miksi halusin aiheesta tänään kirjoittaa, johtuu siitä, että olen kyllästynyt ihmisten puheeseen. Kun katselen ympärilleni näen niin paljon tyhjää puhetta, lupauksia, merkityksettömiä rakkaudenosoituksia, teennäisiä sanoja ja yksinkertaisesti vaan mietin, että miksi? Jos et ole valmis uhrautumaan toisen ihmisen puolesta, niin miksi edes sanot välittäväsi? Pahinta ovat ne ihmiset, jotka ovat yhtenä hetkenä niin hyvää pataa mutta todellisuudessa kääntävät selän heti tilaisuuden tullen. Entäs sitten pariskunnat, jotka puhuvat kumppanistaan negatiivisesti toisen ollessa muualla – mielestäni aika järkyttävää. Miksi olla edes yhdessä jos se tärkein mitä tahdot puoli tuntemattomille kertoa on, että kumppanisi on se, jonka kanssa et edes todellisuudessa haluaisi olla? Välillä oikeasti mietin, että mitä ihmettä täällä tapahtuu…

Pointtini ei kuitenkaan ole se, että itse olisin täydellinen enkä koskaan olisi toiminut ketään ihmistä kohtaan väärin. Kuten eilen kirjoitin, jokainen meistä mokailee. Mutta sellainen yleinen kunnioitus niitä ihmisiä kohtaan joista välität, se on oikeasti selkärangassa – tai ainakin sen tulisi olla. Itse arvostan aitoa ja rehellistä puhetta enemmän kuin sitä, että puhutaan niitä asioita, jotka tiedetään toisen haluavan kuulla. Tästä johtuen olen esimerkiksi aika huono ottamaan kehuja vastaan. Minulle tulee aina tunne, että nyt tuo vaan tuossa taas puhuu. Johtuen siitä mitä kaikkea olen ympärilläni tässä vuosien varrella nähnyt, on saanut minutkin ehkä hieman skeptiseksi. Sitä hyvin usein miettii, onko tuo ihminen tuossa nyt tosissaan vai haluaako se vaan jotain minusta.

Maailma on tänä päivänä kyllä jännä paikka. On oikeaa taiteilua löytää elämäänsä ne ihmiset, joiden vuoksi voit tehdä melkein mitä vaan ja he ovat myös valmiita uhrautumaan puolestasi. Itsekin voin rehellisesti sanoa, että vasta ihan viime vuosina olen saanut elämääni niitä todellisia ystäviä. Tuohon matkaan on kuulunut lukuisia ihmissuhteita, jotka ovat osa olleet nimenomaan niitä tyhjiä ja pinnallisia. Myönnän myös sen, etten itsekään en ole aina ollut kypsä rakentamaan kestäviä ja aitoja ihmissuhteita.

Jossain kohtaa muistan kuinka mietin, että jokainen ihminen on vaan käymässä elämässäni. Tuo tunne juontaa juurensa lapsuudestani ja siitä, että olen joutunut aina kerta toisensa jälkeen ystävistäni luopumaan. Nyt kolmen kympin kynnyksellä voin kuitenkin sanoa, että tällä hetkellä suhtaudun ihmissuhteisiin täysin eri tavalla kuin aikaisemmin. Arvostan jokaista ystävääni, haluan pitää heidät lähelläni ja olen aidosti huolissani jos heillä ei ole kaikki hyvin. Olen ymmärtänyt sen, että he eivät ole vaan käymässä, vaan he ovat siinä – he ovat minua varten ja minä olen heitä varten.

Päivän ajatus noin tiivistetysti onkin, että arvostetaan ihmisiä ympärillämme. Ei vaan puhuta asioita, vaan osoitetaan ne sanat todeksi. Joka ikinen päivä on mahdollisuus muutokseen ja oman käyttäytymismallinsa tarkasteluun. On oikeasti ihanaa, kun elämässä on useampi aito ja ihana ihminen, joiden kanssa tuntee olevansa arvokas. Heidän kanssaan tietää, ettei kuule toista kautta olevansa täysi kusipää, vaan tietää heidän puhuvan sinusta hyvää.

Oikein ihanaa alkanutta viikkoa jokaiselle! <3

Ihmisiä vai täydellisiä ihmisiä

Olen muutamankin kerran blogissani ottanut kantaa aitouteen ja siihen, kuinka pelottavalta tuntuu se täydellinen maailma, jossa niin moni haluaa tänä päivänä elää. Kaiken on oltava elämässä yhtä kiiltokuvaa ja jos näin ei ole, niin ainakin kulissit tulee pitää pystyssä viimeiseen saakka. Itse koen tuon maailman hyvin ahdistavana. En halua näyttää täydelliseltä, olla täydellinen tai käyttäytyä täydellisesti. Haluan nauttia elämästä ja tehdä välillä jopa hulluja asioita senkin uhalla, että se joku jollekin täydellinen imago minusta romuttuu. Itse asiassa en halua enää sitä imagoa, en halua, että joku ajattelee minun olevan jotain sellaista, mitä en ole.

Jossain kohtaa olin itsekin jollain tapaa täydellisyyden tavoittelun vanki. Mietin jatkuvasti, kuinka paljon paremmassa fyysisessä kunnossa voisin olla, miten paljon upeammalta näyttää ja en olisi voinut kuvitellakaan, että myöntäisin julkisesti heikkouteni. Koin suunnatonta painetta ympäristön vaikutuksesta ja tunsin, että voidakseni olla jollekin ihmiselle se täydellinen, tulee minunkin olla täydellinen. Tänä päivänä olen niin kiitollinen, että olen kasvanut asian suhteen terveempään ja oikeampaan suuntaan. Nykyään koen jollain hassulla tavalla riittäväni ihan tällaisena. En enää jaksa yrittää treenata kuin hullu, syödä yltiöterveellisesti, olla aina viimeisen päälle huoliteltu tai ylipäänsä esittää mitään, enkä ylläpitää yhden yhtäkään kulissia. Haluan olla minä, Jutta, joka on aidosti vaan ihminen.

Juteltiin asiasta yhtenä aamuna siskoni kanssa ja todettiin lähes yhdestä suusta, kuinka olemme kiinnostuneita ihmisistä, emme täydellisistä ihmisistä. Jokainen meistä mokailee, on mokaillut ja tulee tulevaisuudessa mokaamaan. Jokaisessa ihmisessä asuu epätäydellisyys ja se on se juttu, joka kiehtoo. Ihmisten virheet, elämänkoulu ja jopa se kaikki rosoisuus, joka on tehnyt meistä tällaisia kuin olemme, on sitä, mikä saa ihmiset tuntumaan mielenkiintoisilta. En minä ainakaan halua elämääni niitä täydellisiä tyyppejä, vaan aitoja ihmisiä joissa on kosketuspintaa. Kosketuspinta taas ei ole merkkilaukut tai muu ulospäin kauniilta näyttävä materia. Kosketuspintaa on ihmisyys, tunteet, mielipiteet, ajatukset…

Samaa mietin säännöllisesti myös blogimaailman suhteen. Niin usein se teennäinen täydellisyys suorastaan oksettaa ja kuvatessani sitä täydellistä otosta usein mietin, että voisiko tämän oikeasti tehdä jotenkin aidommin – miten kuvata epätäydellisyys kauniisti? Nämä ovat ainakin itselleni hankalia juttuja, sillä haluan kuitenkin kuvistani visuaalisia ja nättejä. Toisaalta taas haluaisin kuvata kaiken sataprosenttisen aidosti ja ne aidot tilanteet eivät aina ole esimerkiksi keittiössä niin nättejä. Ehkä tässä on ainakin itselleni sellainen kehityksen paikka. Kuvata elämän epätäydellisyys kauniisti ja niin, että kuva näyttää siltä, ettei siitä ei ole poistettu elämää, vaan se elää.

Onneksi meistä jokainen voi edes hieman vaikuttaa ympäristöönsä. Omat valinnat, se oma ulosanti jota ympärilleen antaa ja energia. Meistä jokaisella on mahdollisuus vaikuttaa siihen, ettei maailma olisi niin täynnä erilaisia paineita olla täydellinen. Omalla tavallaan tuo paine on niin omituinen, koska kukaan meistä ei kuitenkaan ole täydellinen. Miksi pyrkiä johonkin jota ei ole olemassa? Täydellisyyden tavoittaminen on yksinkertaisesti mahdotonta. Jos elät pelkästään sitä tavoitellen voin luvata, että olet loppuun asti onneton.

Jotta se oma täydellisyyteni romuttuisi, kerronpa teille pari asiaa. Olen ollut viikon sisään kaksi kertaa ulkona ja huppelissa, treenannut ainoastaan muutaman hassun kerran, syönyt miten sattuu ja kadottanut jälleen ateriarytmin, stressannut. Asuntoni on kuin pommin jäljiltä, pelottaa täyttää neljän päivän päästä kolmekymmentä ja jo jonkun aikaa on tuntunut, että olen jotenkin aikaansaamattomampi kuin hetkiin. Silti olen kokenut onnellisia hetkiä, minulla on ollut todella hauskaa ja olen viettänyt aikaa ihanien ihmisten seurassa. Olen tehnyt asioita ihanan spontaanisti ja nauttinut elämästä.

Vaikka elämäni ei ole ollut ehkä jonkun silmissä sellaista kuin sen kuuluisi olla, tai millaisen kuvan siitä nyt voi täällä blogin kautta saada, on elämäni ollut minun elämää. Välillä vaan suorastaan unohdan kertoa teille noita inhimillisiä juttuja. Ehkä siinäkin on itse asiassa kehityksen paikka.

Toivottavasti postaus herätti ajatuksia ja muillekin tunteen, että voimme ihan luvan kanssa olla ihmisiä. Täydellisyys on niin tylsää, aivan liian tylsää.