Mietin tässä yksi päivä jälleen materiaa ja sen tuomaa onttoa onnellisuutta. Asia on mielessäni usein, varsinkin niinä hetkinä jolloin huomaan itsekin miettiväni mitä seuraavaksi tarvitsisin. Olen kuitenkin huomannut, että todellisuudessa en tarvitse mitään. Tai se kaikki mitä aidosti tarvitsen, on ihan muuta, kuin materiaan perustuvaa. Aitoa rakkautta ja onnellisuutta, kun et voi koskaan aikaan saada materian kautta. Inhoankin nykyään sanaa materiaonni, sillä se on niin tyhjää onnea. Se ei oikeasti ole onnea, vaan jonkun tyhjyyden tunteen täyttämistä ja peittämistä. Todellisuudessa materia saattaa tehdä meistä jopa onnettomia.

Se, että me naiset tykätään laukuista ja kengistä on joo ihan sallittua, mutta tekevätkö nuo hyödykkeet meistä kuitenkaan sen onnellisempia? Oma mielipiteeni on, että ei. Paljon onnellisemmaksi ihminen tulee siitä tunteesta, että joku rakastaa häntä eniten maailmassa ja hyväksyy sellaisena, kuin on. Itse pidän materiaa osittain jopa keinona tukahduttaa omaa huonovointisuutta ja jollain tavalla näyttää muille ihmisille jotain sellaista kuvaa, joka on loppupeleissä aika ontto. Merkkilaukut ja sellainen massahysteria – se on kaikki juuri sitä, että halutaan olla osa jotain sellaista jota ei edes olla. Statusarvo on nykyään monissa piireissä todella suuressa arvossa.

Olen pistänyt merkille, että usein ne hetket jolloin shoppailen verkossa tai päädyn pohtimaan mitä nyt tarvitsisin ovat niitä hetkiä, jolloin olen jollain tavalla sisäisesti kaikista onnettomin. Tämän ääneen sanominen tuntuu tavallaan vähän nololta, mutta noin se monesti menee. Materiallahan on joku ihmeellinen tapa saada meidät tuntemaan jonkinlaisia hyvän olon tunteita tai jopa tyydytystä. Se, että klikkaat ostoskoriin uudet kengät saattaa tuoda hetkellisen onnellisuuden tunteen – sen mitä siinä hetkessä kaipaat. Tosin lähde on aika tavalla väärä. Loppupeleissä se sisimmän onnettomuus tai tyhjyyden tunne palaa kuitenkin, eikä niillä kengillä ole merkitystä. Ne saattavat kotiin saapuessaan näyttääkin kovin rumille tai tuntua täysin turhilta.

Oman elämäni parhaat ja ikimuistoisimmat hetket eivät ole liittyneet millään tavalla materiaan tai rahaan. Ne ovat niitä hetkiä, jolloin olen sisimmässäni tuntenut olevani maailman onnekkain ja onnellisin. Muistan varmaan ikuisesti yhden tällaisen hetken. Se tapahtui viitisen vuotta sitten, kun silloisen miesystäväni kanssa nukuttiin lämmin kesäyö terassilla tähtien alla. Muistan tuolloin miettineeni, että olen maailman onnellisin tyttö. Hetki oli todella yksinkertainen ja siihen ei liittynyt mitään materialistista luksusta, mutta se on silti jäänyt mieleeni juuri sen kokemani onnen ja rakastetuksi tulemisen tunteen vuoksi. Tuolloin tuntui sille, että minulla on jo kaikki elämässäni, enkä tarvitse enää mitään muuta.

En tarkoita tällä tekstilläni sitä, että meidän tulisi kulkea ryysyissä ja pantata ansioitamme, mutta mielestäni tässä hyvinvointiyhteiskunnassa on välillä ihan tervettäkin miettiä, mitä oikeasti tarvitsee ja tulemmeko sen onnellisemmiksi siitä, että jatkuvasti ostamme jotain uutta. On todella helppo lipsua siihen, että hakee materiasta onnea ja ylipäänsä sisältöä elämäänsä. Mediahan toitottaa meille jatkuvasti joka suunnalta, että tarvitsemme sitä tai tätä. Siksi mielestäni onkin tärkeää välillä muistutella itselleen, mitkä asiat tekevät meistä aidosti onnellisia. Kuinka ne usein ovat asioina niitä kovin pieniä ja mikä parasta, jopa ilmaisia juttuja.

Materialla on paha tapa tehdä meistä hetkellisesti onnellisia, mutta tarpeen tyydyttyessä alamme jo miettimään mitä tarvitsemme seuraavaksi. Itse uskon vahvasti siihen, että ihmiset, jotka hakevat onneaan materian kautta eivät voi olla sitä kautta koskaan aidosti onnellisia. Materian haaliminen on jonkinlainen kierre, joka ei koskaan katkea. Se myös sokaisee mielen todella herkästi ja muuttaa ylipäänsä ihmisiä. Itsekin ajattelin pari vuotta sitten hetkellisesti todella kieroutuneesti näistä jutuista. Näin jälkeen päin ymmärrän, kuinka tyhmä olin. Muistan halunneeni jonkinlaista hyväksyntää sen kautta, että maksan ostokseni Louis Vuittonin lompakosta tai kannan Speedya käsikynkässäni – huh huh.

Tänä päivänä minua suorastaan ällöttää tuo ajattelutapani ja olen monta kertaa miettinyt, mitkä ihmeen seikat tekivät minusta hetkeksi tuon kaltaisen? Olen kuitenkin saanut niin erilaisen kotikasvatuksen ja suhtautumiseni rahaan ja materiaan on aina ollut kovin terveellä pohjalla. Onneksi tuo hukassa olo aika kesti ajallisesti vaan hetken ja tänä päivänä ymmärrän myös syyt siihen. Epävarmuus, halu kuulua johonkin ja itsensä etsiminen – niin kovin väärää kautta vaan. Onneksi kaikesta voi kuitenkin elämässä oppia ja mikä parasta, virheistään ja vääristyneestä ajatusmaailmastakin pois päästä. Tärkeintä on ymmärtää se, ettei onneaan nyt hae ihan oikeista lähteistä.

Ne parhaat asiat elämässä ovat tosiaan ilmaisia. Rakkaus, ystävyys, ilo, nauru, hauskat hetket, luonto, läheisyys, yhteenkuuluvuuden tunne, usko, rauha… Listaa voisi jatkaa pitkästikin. Nuo ilmaiset asiat ovat niitä, jotka tuovat meille aidon sisäisen onnen.

Toki onnellinen voi olla myös katosta pään päällä, työstä josta saa toimeentulonsa ja siitä, että on vaikka se auto jolla kulkea töihin. Tekstini pointti ei ole se, että meidän tulisi elää täysin materiatonta elämää, mutta ehkä tavoitella onnea muualta, kuin materiasta tai sen kautta.

Millainen suhtautuminen teillä on materiaan? Heräsikö ylipäänsä ajatuksia aiheeseen liittyen?