En koe olevani ihminen jonka on helppo rakastua. Ihastuminenkin vaatii jo hieman enemmän ja vieläpä se, että tuo tunne kestää. Saatan kyllä viehättyä ihmisistä hetkellisesti, mutta usein huomaan kuinka mielenkiinto lopahtaa kuitenkin aika nopeasti. Voi olla, että olen jotenkin ylisuojeleva itseäni kohtaan ja siksi karistan ihmiset pois ympäriltäni ennen, kuin alan tuntemaan jotain enemmän. Tiedän tuon olevan pelkuruutta ja tällä hetkellä myönnän olevani pelkuri. En oikein uskalla päästää ketään lähelleni, enkä tavallaan edes tiedä haluanko? Jopa ihastuminen uuteen ihmiseen tuntuu liian pelottavalta ajatukselta – saatika sitten rakastuminen. Jos se nyt on enää koskaan kohdallani edes mahdollista? Pakko myöntää, että usko uuteen rakkauteen on ollut koetuksella eron jälkeen.

Tiedän, että rakastumisen pelkääminen heijastuu edellisestä suhteestani. Se kielii sitä surullista tarinaansa, että suhde entiseeni on jatkunut aivan liian kauan eron jälkeenkin. Tilannetta on tekohengitetty ja ylläpidetty turhan pitkään. Jos yhteinen taival on päättynyt – on typerää kuluttaa aikaa ja särkeä sydäntään yhtään enempää. Olen kuitenkin tunneihminen ja tunteet vievät – vaikkakin sitten joskus eteenpäin menon sijaan taaksepäin. Osittain tämä koko pitkään jatkunut prosessi on vaikuttanut siihen, että olen alkanut tuntemaan oloni jotenkin penseäksi miesten suhteen. Välillä mietin voinko enää oikeasti ikinä tuntea ketään kaksilahkeista kohtaan mitään sellaista, jota olen entisen kanssa kokenut? Haluaisin uskoa rakkauteen ja siihen, että voin vielä joku päivä todella rakastua – mutta en tiedä onko se mahdollista? Juuri nyt tunne-elämäni tuntuu olevan todella haavoittuva ja siksipä en tiedä uskallanko antaa kenenkään haavoittaa sitä enää yhtään enempää. On huomattavasti helpompaa olla yksin.

Olen aina jollain tavalla salaa ihaillut ihmisiä, jotka ottavat nämä parisuhde- ja rakkausjutut kepeästi. Erosta toivutaan käden käänteessä ja uudellekin annetaan mahdollisuus lähestulkoon samantien. Miten jotkut sen tekevät? Vai onko se juurikin sitä, ettei mietitä liikoja? Annetaan vaan elämän viedä – katsellaan ympärille ja annetaan ihmisille mahdollisuus? Minusta nimittäin tuntuu – etten edes katso ympärilleni. Ei vaan kiinnosta. Kuljen laput silmillä ja ystävien kanssa ulkona käydessäkin fokus on lähinnä viinilasissa, sekä heidän kanssa seurustelussa. Ei siis sillä, että baareista ketään löytäisi mutta onhan siellä ehkä suurempi mahdollisuus tutustua uusiin tyyppeihin, kuin keskellä Helsingin katuja? Tai en minä tiedä. Nuorempanakaan en ollut mikään treffailija, joten olen kieltämättä näissä jutuissa melkeinpä amatööri. En myöskään ole se rohkein tutustuja vaan vähän ujo, kuten tiedättekin.

Eikä nyt toisaalta edes se kohtaanko ihmistä, johon kiinnostaisi enemmän tutustua vaan se, että pystyykö enää ylipäänsä uskomaan rakkauteen? Luonnollisesti jos usko rakkauteen katoaa – muuttaa se  suhtautumista suhdeasioihin. Olen nimittäin kokenut elämässäni sellaisen rakkauden ja kiintymyksen, joka on jollain tavalla vertaansa vailla – tai siltä minusta ainakin tuntuu. Kokonaisuudessaan kymmenen vuoden ihmissuhde, jonka aikana rakkaus ja kiintymys on ollut läsnä ainakin reilusti yli puolet ajasta. Ymmärsin tämän seikan merkityksen itseasiassa vasta ihan taannoin, kun juttelimme siskon kanssa elämäntilanteestani. Se tunneside joka meillä on – on vaan todella vahva. Voin sen ääneen sanoa. Ei sillä, että toisen ero olisi helpompi, kuin toisen – mutta osa nyt vaan pääsee nopeammin elämässä eteenpäin. Oma tunnesiteeni on jollain tavalla niin suuri, että siksi pelkään. Pelkään katoaako se koskaan tai muuttaako edes muotoaan?

On kai ihan oikeutettua, että käyn näitä asioita läpi ja olen tässä tilanteessa. En ole luuseri vaan yksinkertaisesti kokenut jotain sellaista, jonka taakseen jättäminen vaatii minulta. Se vaatii ponnisteluja, päätöksiä ja aivan uutta asennoitumista tulevaisuuteen. Valitettavasti se vaatii myös sen, että tuo rakas ihminen on ingnoorattava elämästä. Jotta voit mennä eteenpäin – vaatii se joskus vanhasta luopumista, vaikka kuinka haluaisi vielä elvyttää tilannetta.

En tosiaan tiedä uskonko tällä hetkellä uuteen rakkauteen tai siihen, että joku päivä sellaisen vielä kohtaisin. Salaa mielessäni kuitenkin toivon, että joku ihana tyyppi vaan tupsahtaisi elämääni ja muuttaisi kaiken juuri sillä oikealla hetkellä. Opettaisi minulle uudelleen rakastamisen taidon ja sanoisi – ettei tarvitse pelätä. Rakkaushan ei ole pelkoa, vaan sen täysi vastakohta.

Onko täällä muita joiden usko rakkauteen on horjunut? Niin ja jos on jotain aivan ihania tosielämän tarinoita siitä, kuinka rakkaus tuli juuri oikealla hetkellä niin kertokaahan! Toki kaikenlainen kommentointi on sallittua – niin negatiivis, kuin positiivissävytteinenkin. <3