Olen todella pahoillani, että blogini on tänään kaikkea muuta kuin hyvän fiiliksen ja motivaation lähde. Viikon alussa päätin etten kirjoita tällä viikolla mitään negatiivista tai ikävää blogiini, vaan keskitän energiani kaikkeen hyvään. Niihin postauksiin, joita olin jo muutenkin tälle viikolle miettinyt. Ihan sama miltä minusta aidosti tuntuisi tai mitkä asiat oikeasti päässäni pyörisivät.

Tänään olikin tarkoitus kirjoittaa hyvinvointini kulmakivistä, jota luonnostellessani purskahdin kuitenkin itkuun. Ei, nyt en oikeasti pysty kirjoittamaan hyvinvoinnista, kun voin itse niin huonosti.

Minulla on todella paha tapa kätkeä paha olo. Kun voin huonosti, teen kaikkea muuta kuin voin huonosti. Itseasiassa vaikka muuten rakastan yksin olemista, huonovointisena pelkään sitä. Koko viikon olenkin porhaltanut paikasta a paikkaan b ja puuhannut kaikkea mahdollista. Olen jutellut ihmisten kanssa ja kysellyt niin monta kysymystä siltä toiselta osapuolelta, ettei hän ole ehtinyt kysymään kuulumisiani. Olen nimittäin huono valehtelemaan ja tällä hetkellä tuntuu, etten kykene kertomaan puolillekaan edes läheisistä ystävistäni näistä tuntemuksistani. Jotenkin en vaan halua, pysty, tahdo tai kykene. Olen ehkä vielä itsekin jonkunlaisessa prosessissa.

Tämä kaikki johtunee osittain myös siitä, että minut on kasvatettu selviämään kaikesta. Vahvan naisen rooli on lähtöisin kotoa ja sitä olenkin noudattanut aika pitkälti elämässäni. Eipä ole tullut eteen tilannetta, josta en olisi selvinnyt sillä olenhan vahva. Siskoni sanoi joskus viisaasti, että ”hei ei meidän oikeasti tarvitse olla aina niin vahvoja”. Että ei se vahvuus ole mikään ihailtava asia, johon tulisi pyrkiä. Muistan tuolloin pysähtyneeni ajattelemaan asiaa. Niin. Vaikka olen koko elämäni ajatellut, että pusken läpi vaikka pahimman paskan, niin voinkin oikeasti joskus olla huonona, heikkona. Minullakin on lupa masennella, itkeä ja olla palasina ilman, että kokoajan takaraivossani huudetaan, että sinä selviät tästä. Tuo on oivallus jota olen nyt koittanut oikeasti ymmärtää. Minun ei ole pakko olla ookoo nyt, eikä edes ensi viikolla jos vaan en ole.

On itseasiassa jollain tavalla myös tärkeää olla joskus heikkona ja rikki, jotta voimme ymmärtää itsestämme jotain uutta. Jos emme koskaan olisi hajalla, emme välttämättä tekisi samanlaista tutkimusmatkaa itseemme ja sisimpäämme. Olen miettinyt myös sitä, kuinka tavallaan hajalla oleminen ja sen myöntäminen onkin jonkunlaista vahvuutta. Ei vahvuutta ole olla aina täydellisen eheä ihminen ja selvitä kaikesta. Vahvuus saattaakin olla sitä, että myöntää tarvitsevansa apua, tai ymmärtää oman heikkoutensa.

Palasiksi hajoaminen avaa meille mahdollisesti jotain uutta ja ei, se ei kasvata meistä entistä vahvempia vaan tekee meistä eheämpiä ja moninaisempia ihmisiä. Itse en halua enää ihailla vahvuutta, vaan sensijaan haluan ihailla herkkyyttä ja sitä, että kykenemme särkymään.

Rakkaudellista viikonloppua kaikille! Jos koette kanssani samoja fiiliksiä, lähetän sinne virtuaalihalauksen ja ison kasan tsemppejä. <3 Kohdataan rohkeasti myös ikävät tunteemme ja käydään prosessia niiden kanssa.