Tämän tekstin julkaiseminen kieltämättä hieman jännittää. Välillä mietin onko edes fiksua jakaa todella syviä juttuja itsestään täällä blogissa, että haavoittaako sillä loppupeleissä vaan itseään? Olen kuitenkin tullut kaikkien julkaisemieni tekstien jälkeen siihen lopputulokseen, että haluan ottaa riskejä.

Jotenkin koen, että teidän joukossanne on aina joku joka painiskelee samojen asioiden kanssa ja ehkä tekstini kautta huomaa, ettei ole yksin. Vaikka omistaisi sata ystävää, ei kaikkia asioita ole siltikään aina helppo jakaa. Useimmat niistä vaikeimmista pidetäänkin siellä sisimmässä ja niiden kanssa ollaan monesti aika yksin.

Tämä jopa hieman jännittäväkin asia josta kirjoitan liittyy tunnelukkoihin. Noihin kognitiivisen puolen ongelmiin, jotka saattavat olla osana arkeamme joko tiedostamanamme tai täysin tiedostamattomana. Tunnelukot ovat nimenomaan niitä haitallisia toimintamalleja, joiden mukaan toimimme arjessamme. Useimmat niistä on opittu jo lapsuudessa ja edelleen aktivoimme niitä elämässämme. Toiset saattavat kehittyä pikkuhiljaa, esimerkiksi tunteiden panttaamisen tai jonkun traumatisoivan kokemuksen seurauksena. Minä itseasiassa veikkaan, että useammalla meistä on lukkoja tunnepuolella. Monikaan ei vaan niitä myönnä tai ehkä edes halua ajatella. Eikä siinäkään ole mitään väärää. Jos koet elämäsi tasapainoisena ja hyvänä, voit jatkaa varmasti tiellä jolla nyt olet. Jos nuo lukot kuitenkin ahdistavat ja aiheuttavat elämässäsi ongelmia, on ne syytä pyrkiä avaamaan. Käsitellä, purkaa ja miettiä mitä niille voisi lähteä tekemään.

Mutta sitten minun tarinaani. Olin tosiaan ennen ihminen joka käsitteli tunteitaan aika avoimesti ja esimerkiksi konflikti -tilanteissa ei vetäytynyt, vaan nosti aina kissan pöydälle. Minä olin rohkea ja uskalsin senkin uhalla, että tulisin itse pettymään. Halusin käsitellä kaiken hankalankin aina oitis ja esimerkiksi mykkäkoulu oli käyttäytymismalli jota inhosin. Oli niin paljon helpompi hengittää, kun sisällä ei ollut yhtään ainutta lukkoa ja sitä pystyi aina heti esimerkiksi riitatilanteessa putsaamaan pöydän.

Jokin on kuitenkin muuttunut. Pikkuhiljaa olen nimittäin huomannut valuneeni täysin päinvastaiseen suuntaan, kuin mitä pohjimmiltani olen. Nykyään minä olenkin se joka välttelee  tai jopa pakoilee asioiden kohtaamista ja pelkää nimenomaan sitä hetkeä, kun on puhumisen aika. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä ettenkö miettisi asioita, mietin ja paljonkin! En kuitenkaan saa niitä kakistettua ulos silloin, kun pitäisi. En tiedä ymmärtääkö kukaan mitä tarkoitan? Välillä siis tuntuu, että sisälläni on möykky joka vaan kasvaa kasvamistaan, enkä kykene tekemään sille yhtään mitään vaikka haluaisin.

En osaa puhua samalla tavalla tunteistani ääneen tai ylipäänsä avata tunnemaailmaani, kuin ennen osasin. Minulle on syntynyt jonkunlainen pelko. En ole sataprosenttisen varma miksi pelkään, mutta tunnen sen liittyvän menettämiseen ja siihen, että tulen henkisesti satutetuksi. Tiedän, että pelko on turhaa ja sen ei kuulu missään nimessä hallita elämäämme, mutta jollain tavalla se kuitenkin hallitsee elämääni tällä hetkellä. Sitä ikäänkuin haluaa pitää ne ikävät asiat kaukana poissa ja elää onnellisesti, mutta loppupeleissä jokainen varmasti tietää kuinka pitkälle asioiden kätkeminen taas meitä vie…

Tiedän, etten ole käsitellyt asioita joita tulisi käsitellä, vaan pikemminkin paennut niitä. Kun minulta on kysytty suoria kysymyksiä, olen vaan naureskellut tai vaihtanut puheenaihetta. Kuitannut nuo kysymykset sillä, etten jaksa stressata tai miettiä nyt. Jopa ärsyyntynyt. Todellisuudessa olen kuitenkin pelännyt aivan liian kauan ja siirtänyt asioiden kohtaamista. Niiden läpikäymistä ja sitä, että selvitän edes itselleni missä mennään. Nämä fiilikset korostuvat tosiaan aina elämän vaikeuksien kohdatessa. Silloin oikeastaan ymmärrän, kuinka lukossa olenkaan. Tuntuu suorastaan, että tukehdun sillä mielessä on sata ja yksi asiaa joita en ole koskaan saanut sanottua.

Aina puhutaan sitä, että asiat tulee käsitellä jotta elämässä voidaan lähteä kohti uutta. Ei tuota turhaan hoeta sillä jos käsittelet yhden osa-alueen, olet todella valmis jossain kohtaa. Toisinaan juttujen käsittely saattaa kuitenkin viedä aikaa, jopa vuosia. Eivät ne katoa mielestä sormia napsauttamalla kuten olen ehkä halunnut itselleni pitkään uskotella. Asiat tulee todella kohdata ja niihin liittyvät erilaiset tunneskaalat tuntea. Nyt täällä siis todellakin tunnetaan, koetaan ja itketään. En tiedä riittääkö se kuinka pitkälle mutta tahdon uskoa, että jotain ainakin  puhdistuisi ja näkisin kaiken selkeämmin.

En tiedä tietääkö teistä kukaan mistä puhun vai onko teksti vallan utopistista? Mahtaako joku ehkä itse taistella samojen asioiden äärellä? Olisi ihan huikea kuulla kuinka te olette tunnelukoista selvinneet? Jos siis joku uskaltaa anonyymisti henkilökohtaisia kokemuksiaan avata?