Mulla on viime aikoina pyörinyt mielessä ajatuksia anteeksiannosta. Onko se välttämätöntä, kuinka helppoa tai ylipäänsä aina edes mahdollista? ”Anteeksi” on sanana niin pieni mutta tunnetasolla valtava. On ihan eri pyytää toiselta anteeksi, kuin oikeasti tarkoittaa sitä ja vielä pystyä aidosti anteeksi antamaan. Oma arvomaailmani perustuu kristillisiin arvoihin ja täten myös anteeksianto on yksi iso osa minua. Tai itseasiassa pohjimmiltaan se ei ole osa minua, vaan olen joutunut tekemään hurjasti asian eteen duunia. Mun on vaikea antaa anteeksi, pyytää kyllä mutta se antavana osapuolena oleminen on usein niin haastavaa.
Jos ihminen ei anna anteeksi se katkeroittaa ja syö meitä sisältä. Myös se ettei pyydä anteeksi vaikka aihetta olisi, tekee meille hallaa. Ylipäänsä kaikki kielteiset tunteet uuvuttavat meitä pidemmällä aikavälillä. Jos vaikka verrataan miten keveälle iloisuus tuntuu verrattuna suruun, niillä tuntemuksilla on eroa kuin yöllä ja päivällä. Toinen saa meidät aivan uupuneeksi ja toinen äärilaita taas maailman valloittajiksi. Itselläni on lapsesta saakka ollut tapa sysätä ikävät asiat ja tuntemukset syrjään. Minusta on helpompaa olla käsittelemättä tunteita, kuin käsitellä niitä. Onneksi tänä päivänä koen vahvistuneeni tällä saraa. Pitkään minulla oli esimerkiksi tapana sulkea elämästäni täysin ne ihmiset, jotka satuttivat minua kerran tai joita itse satutin. En nyt edelleenkään sano, että tämä on täysin luonteestani kitketty mutta parempaan suuntaan ollaan menossa. Pitää opetella antamaan anteeksi paitsi muille, myös itselleen. Meistä jokainen tekee virheitä ja varsinki nuoruudessa tehtyjen mokien ei kuulu määritellä sinua enää tänä päivänä.
Miten anteeksi antamista voi sitten harjoitella? Onko siihen mitään tapaa tai keinoa? Suurin kynnys siinä on varmaan se nöyrtyminen. Monen ihmisen oma kuori on niin kova ja ylpeä, että toiselta anteeksi pyytäminen tai toiselle anteeksi antaminen koetaan haastavana. Enhän minä nyt voi alentua tuohon… Mitä ihmettä? Kenen silmissä sitä alentuu? Nuo ovat niin naurettavia ajatuksia ja lähtevät oikeasti kaikesta muusta, kuin siitä hyvästä jota meissä on. Uskon, että harjoittelun voi startata ihan puhtaasti sillä, että ensin opettelee antamaan anteeksi itselleen. Kun antaa anteeksi itselleen, pikkuhiljaa lähtee kahleita ja sitä pystyykin käsittelemään tunteita niin paljon laajemmin. Se ei enää olekaan niin noloa ”alentua” pyytämään anteeksi myös toiselta.
Omalla kohdallani myös näiden anteeksi annettujen tekojen unohtaminen on ollut haastavaa. Jos mietitään vaikka tilanne, että ihmissuhteessa petetään toisen luottamus, onko sitä mahdollista enää eheyttää? Olen aika ehdoton kaikenlaisessa pettämisessä ja siksipä miettinytkin, että minun luonteellani ei anneta anteeksi moisia virheitä. Olen kuitenkin paljon pohtinut asiaa ja tullut siihen tulokseen, että mieluummin antaa anteeksi, kuin jatkaa elämäänsä tuon taakan kanssa. On toki eri asia jatkaako enää tässä ihmissuhteessa vai ei, mutta ainakin antaa anteeksi. Jokainen meistä tekee virheitä. Tärkeää on kuitenkin se, että ihminen jolle anteeksi annetaan oppii virheestään. Toisen anteeksiantoa ei saa käyttää hyväksi, ei missään nimessä.
Loppupeleissä anteeksianto on itselleni ainakin sellainen ikuisuusprokkis. En ole täydellinen ja on olemassa asioita, joiden kanssa joudun kamppailemaan ehkä jopa lopun elämääni. Tämä on yksi niistä, mutta minua ei nolota myöntää sitä. Tiedän nimittäin, että teissä on monta samojen tuntemusten kanssa taistelevaa tyyppiä.
Onko teistä anteeksi antaminen helppoa? Entä anteeksi pyytäminen? Oletteko joskus painineet samojen ajatusten äärellä?
PS. Vielä asiaa tarkentaakseni, en viittaa nykyiseen parisuhteeseeni tekstissä. 🙂
