Tällä viikolla tuli nyt tosiaan kuluneeksi kolme viikkoa siitä, kun viimeksi treenasin. Tämä treenitön aika saikin minut pohtimaan henkilökohtaisella tasolla miltä tuntuu oma elämä ilman kuntosalia ja lenkkipolkuja. Onko se laadultaan parempaa vai huonompaa elämää? Miltä tuntuu kehossa ja mielessä?

Tietenkään terveenä liikkumatta jättämistä ei voi ihan täysin verrata sairauden vuoksi liikkumatta olemiseen, mutta saman asian äärellä sitä kuitenkin tässä ollaan. Liikuntaa ei harrasteta, ei missään muodossa. Edes vatsalihaksia ei ole lupa puurtaa. Ensinnäkin näin alkuun heti pakko sanoa, että tällaiselle elämäntapaliikkujalle tällaiset flunssat tai muut treenikatkokset ovat aika outoa aikaa. Kun liikuntaa harrastaa ympäri vuoden viikottain, nämä pätkät aiheuttavat monenlaisia tuntemuksia. Yksi ehkä merkittävin (positiivinen) asia johon jälleen kerran havahduin on se, että aikaa on vaikka kuinka paljon. En oikein tiedä mistä tuo johtuu, sillä treeneihin menee kuitenkin vuorokaudesta vaan se tunti, suihkun kanssa 1,5 h joten miksi silti tuntuu, että aikaa on huomattavasti enemmän? Kuka osaisi selittää?

Ja sitten toisaalta, vaikka aikaa on enemmän energiaa ei ole. Tämä johtuu osittain flunssasta mutta tämäkin viikko, kun olen ollut jo lähes terve niin energia ovat olleet aika nollilla. Itse uskon vahvasti siihen, että liikunta antaa meille energiaa arjen askareisiin. Se auttaa meitä jaksamaan ja pitää mielen virkeänä. Tutkittu juttu on myös se, että liikuntaa harrastaessa hyvä fiilis johtuu osittain myös siitä, että viihtyy kehossaan paremmin. Vartalo on paremmassa kunnossa ja tällä en tarkoita pelkästään ulkomuotoa. Onhan lihas toki mielestäni myös ulkoisesti kauniimpaa kuin löysä roikkuva iho, mutta enemmänkin meinaan kehon ”vahvuutta”. Itse olen nimittäin nyt pannut merkille, että etenkin selkä on tuntunut heikommalle. Seison työssäni päivät pitkät ja käytän korkokenkiä, joten kohdallani ryhdin ja koko coren tehtävä on hyvin tärkeä. Lihaskunnon ylläpito siis auttaa minua myös ergonomisesti ja on ihan super tärkeää!

Mutta mites sitten se pinnallinen puoli? Kiristääkö farkut tai turvottaako nyt, kun ei liiku mutta syö ihan samalla tavoin? Oma peruskulutukseni on suhteellisen korkealla mikä tavallaan mahdollistaa sen, että pystyn syömään paljon perusruokaa keräämättä painoa. Nämä jutut eivät koskaan olleet kohdallani ongelma ja vartaloni onkin aika hoikahko laatuaan. Ainut seikka, jonka olen huomannut nyt treenittömällä kaudella on kevyempi olo (lihaksissa vähemmän nestettä?) ja pehmentyneet muodot. Tällä tarkoitan siis lihasten ns. pehmentymistä, käsivarret eivät ole enää niin treenatut, saatika sitten olkapäät. Mutta tämä ei ole huono seikka ollenkaan, välillä voi olla vähän pehmeämpi vaikka itseäni henkilökohtaisella tasolla enemmän miellyttävät ne muotoa omaavat käsivarret ja olkapäät, kuin ryhdittömät narut. Lihasmuisti on kuitenkin erinomainen ja tiedän, että nopeasti ne ovat taas takaisin. Mies muuten tykkää. Naisellisuus taitaa siis olla in. 😉

Henkisesti tämä liikuntabreikki ei ole tuntunut laisinkaan pahalle. Joskus ennen muinoin treenasin aina puolikuntoisena, enkä vaan pystynyt olemaan urheilematta pitkään. Niin typerää. Se oli kuitenkin varmaan se epävarmuus mikä ajoi asiaa. Toki nytkin on tehnyt mieli liikuntaa, mutta eri tavoin. Sitä antaa ihan eri tavalla itselleen aikaa ja lepoa. Tahtoo helliä kehoaan ja olla sille armollinen. Miettii kuitenkin, kuinka paljon siellä lenkkipoluilla tai salilla ehtii huhkimaan. 😉 Mietinkin tämän kolmeviikkoisen aikana millaista olisi lopettaa urheilu kokonaan? Tai mitä jos sairastuisin niin, etten pääsisi enää liikkumaan? Terveyden merkityksen, kun usein huomaa vasta siinä vaiheessa jos sen menettää. Jo tällaisenkin jakson aikana sitä havahtuu siihen, kuinka suuri merkitys sillä on, että pääsee liikkumaan. Ihan kaiken kannalta. Liikunnasta ei kannatakaan missään nimessä tehdä pakkopullaa, vaan nautinto. 🙂

Välillä kuitenkin mietin myös sitä, kun osa ihmisistä jättää tiedostaen liikunnan kokoanaan pois, tai ei ole sitä koskaan edes aloittanutkaan. Miten ihmeessä nämä tyypit jaksavat? Ehkä sitä ei osaa kaivata asiaa, jota ei ole positiivisessa mielessä kokeillut? Mielestäni liikkumisen lahjan käyttämättä jättäminen on jonkunaista oman elämän tuhlaamista. Jätät ikäänkuin yhden osa-alueen elämässä täysin pimentoon. Osa ei ehkä koe tarvitsevansa sitä, ei ehkä pidä siitä tai omaa ennakkokäsityksiä liikkumista kohtaan? Kertokaahan jos lukijoistani löytyy teitä ketkä ette ole koskaan vapaaehtoisesti liikuntaa harrastaneet? Miksi näin? Olisi mielenkiintoista kuulla. 🙂

Millaisia fiiliksiä te muuten koette jos ette pääse treenailemaan useampaan viikkoon? Iskeekö ahdistus vai tuntuuko se vapauttavalle?