Pohdintaa vapaudesta ja sen merkityksestä
Sanoin tuossa alkuviikosta jälleen ystävälleni, kuinka jossain määrin ajatus parisuhteessa edelleen ahdistaa. Vaikka haluaisin suhteen, pelkään silti jotain. Ystäväni vastasi minulle hyvin, että se on sitä, kun arvottaa vapauden todella korkealle. Ja siis niin, juuri tuosta on itse asiassa pitkälti kyse. Olen koko elämäni tehnyt valintoja sillä mentaliteetilla, että vapauteni säilyy. Enkä nyt siis tarkoita vapaudella pelkästään parisuhdetta, vaan aivan jokaista elämän osa-aluetta. Olen aina hakeutunut työhön, jossa minulla on valinnanvapaus ja edelleen näin yrittäjänä pidän loppukädessä päätäntävaltaa itselläni. Arjessa en tee pitkälle suunnitelmia, jotta minulla säilyy vapaus valita. En halua omistaa liikaa mitään materiaa, jotta voin koska tahansa lähteä. Lapsetkin ajatuksena pelottaa, koska niihin liittyy niin vahva tiedostaminen vapauden menettämisestä – samoin lemmikit. Nautin siitä, kun saan lähteä jonnekin, eikä kukaan rajoita minua, enkä ole kenellekään tilivelvollinen. Parisuhteeni ovat aina olleet sellaisia, joissa molemmilla on paljon tilaa hengittää ja molemmilla on ollut myös omia menoja, ehkä keskimääräistä suhdetta enemmän. Olen myös tapaillut toisessa maassa asuvaa henkilöä ja ajattelin sen sopivan itselleni, paljon tilaa ja omaa aikaa.
Mietin tätä asiaa tällä viikolla syvemmin, vaikka olenkin sen jo pidempään tiedostanut. Voisin ulkoistaa kaiken, eli syyttää, kuinka väärät ihmiset aiheuttavat pakokauhua tai väärä työ, mutta loppupeleissä on kyse minusta itsestä. Minä ahdistun, kun eteeni tulee jotain sellaista, joka uhkaa vapauttani ja tunnetta siitä, että menetän kontrollin siihen, mikä minulle on tärkeää. Tätä käy etenkin aina silloin, kun en ole esimerkiksi ihmissuhteissa vastapuolesta varma. Silloin ahdistaa ja paljon. Aivan kuin pelkäisin, että tuo toinen vaan puskee päälle ja vie minulta jotain, mitä en halua hänen vievän. Joidenkin ihmisten kanssa tuota ahdistusta ei kuitenkaan tule, mutta heitä on harvassa. Olen paljon miettinyt, mikä näitä henkilöitä oikein yhdistää ja se on jossain määrin etäisyys, joka taas laukaisee itsessä tuttuuden tunteen ja täten epäterveen turvallisuuden tunteen. Ehkä nimenomaan tuollaisen etäisyyden kanssa olo on sitten turvallinen ja minulla on myös riittävästi tilaa toimia yksilönä, enkä koen vapauttani uhatuksi?
Tämä on hieman haastava asia, koska kuitenkin samaan aikaan koen itseni välillä yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi. Omilla valinnoillani periaatteessa ajan itseäni siihen tilanteeseen, että olen kaikilla mahdollisilla elämän osa-alueilla kirjaimellisesti vapaa, mutta sekään ei täysin tyydytä. Tosin työn puolesta olen ottanut jatkuvasti rohkeita askelia uuteen suuntaan, eli olen sitoutunut yrittäjänä ulkopuolisiin yrityksiin, joille teen töitä. Jossain kohtaa tällainen pitkäaikainen sitoutuminen olisi ahdistanut, mutta nykyään ei enää. Kun tekee kivoja asioita, ei haittaa, vaikka tekisi niitä samalle yritykselle pidempään. Ja itse asiassa koen siitä olevan hyötyä myös tulevaa ajatellen. Kun sitoutuu johonkin ammatillisesti pidemmäksi aikaa, saa kokemusta, joka on arvokasta siinä kohtaa, kun haluaa mahdollisesti lähteä.
Mistä tällainen vapauden kaipuu (eli jossain määrin sitoutumiskammo) sitten oikein johtuu? En ole psykologi ja varmasti joku teistä osaa analysoida paremmin. Mutta uskon sen jokseenkin liittyvän lähtökohtiin (mikäpä niihin nyt ei liittyisi), lapsi-vanhempisuhteeseen (kiintymyssuhde), epäonnistumisiin aikaisemmissa ihmissuhteissa ja jollain tasolla myös ihan luonteeseen. Osa meistä pitää vapautta hyvin merkittävässä roolissa, kun taas toisille voi olla mielekkäämpää, kun joku toinen ikään kuin ohjaa elämää ja tekee päätökset puolestamme. Näitä asioita on oikeasti aika hankala muuttaa, vaikka itsekin olen tässä jo useamman vuoden itsetutkiskelua harrastanut. Oikeastaan ainut keino on tiedostaminen ja sitä kautta näiden fiilisten syvempi ymmärtäminen. Ymmärrys auttaa puolestaan asioiden muuttamisessa.
Nykyään onneksi huomaan aika nopeasti ahdistuksen puskiessa päälle, että jaahas, tässä on nyt sitten se ihmistyyppi, joka laukaisee minussa sen pakene äkkiä -reaktion. Henkilössä itsessään ei todennäköisesti ole mitään vikaa, vaan on kyse nimenomaan alitajuisesta reaktiosta, joka on minusta lähtöisin. Eli tavallaan se, miten noissa hetkissä toimii – se on ehkä sellainen asia, jota on syytä tarkastella. Sen sijaan että pakenee omaa ahdistusta, tulisi ahdistus kohdata ja ymmärtää syyt sen taakse. En tokikaan sano, että pitäisi jatkaa sellaisen henkilön näkemistä, joka jatkuvasti ahdistaa, mutta tätäkin näkökulmaa voi olla hyvä miettiä. Ainakin omalla kohdalla punnitsen jatkossa tarkemmin tunteitani ja ennen kaikkea sitä, mistä ne ovat lähtöisin.
Totuushan on kuitenkin se, ettei hyvä suhde vie meiltä vapauden tunnetta tai edes vapautta, vaikka sitä pelkäisin. Tietenkin parisuhde rajoittaa elämää siinä määrin, ettei kaiken suhteen voi toimia kuten sinkkuna toimii, mutta hyvä suhde tuo elämään paljon lisää. Hyvässä suhteessa on minä ja me, eli elämä ei rakennu kummankaan elämän varaan – tai näin itse ajattelen. Toisaalta symbioosi parisuhteessa on sellainen asia, jota en ole vielä koskaan kokenut ja jonka kokeminen ihan jo ajatuksen tasolla herättää lievästi pelkoa. Kun toinen tulee liian lähelle jopa suhteessa ja uhkaa sitä omaa tilaa, sekin saattaa olla vierasta, koska sellaiseen ei ole tottunut. Omat suhteeni eivät kuitenkaan koskaan ole olleet niin syviä, että olisin kohdannut toisen kaikilla mahdollisilla tavoilla. Tämä johtuu tietenkin siitä, etten itsekään ole ollut kypsä tai edes ymmärtänyt, mitä kaikkea ihmissuhde parhaimmillaan voi olla.
En nyt tiedä, tuliko tälle tekstille mitään järkevää päätekohtaa, sillä voisin puhua aiheesta pitkään ja paljon. Ehkä vinkkinä itselle ja muille vastaavia fiiliksiä läpikäyville haluaisin sanoa, että haastetaan itseämme. Itse olen pitkälti mennyt mukavuusalueella, koska välillä tuo epämukavuusalue on vaan henkisesti niin raskas. Toivoisin helppoa oikotietä, mutta onko sellaista? Ehkä elämä vielä näyttää.
Kokeeko joku muu teistä vastaavia fiiliksiä tai onko täällä muita, joille vapaus elämän eri osa-alueilla on jotenkin aivan äärimmäisen tärkeää?