Rakkaudesta, rakastamisesta ja rakastetuksi tulemisesta

Ilman rakkautta ei ole mitään. Tuo lause kiteyttää mielestäni aika hyvin sen mitä rakkaus itselleni merkitsee. Se on jotain sellaista joka kannattelee, vie eteenpäin, rakkaus on ELÄMÄ. Ihmisten tulisi vihata vähemmän ja rakastaa enemmän. Tämä on helpommin sanottu kuin tehty, sillä tiedän itsekin mistä puhun. Jos omassa elämässä kokee katkeroitumista, pettymyksiä ja vastoinkäymisiä saattavat ne muuttua rakkauden vastakohdaksi eli vihaksi. Vihaksi maailmaa, muita ihmisiä ja ylipäänsä elämää kohtaan. Tuo on kuitenkin tuhon tie. Mitä kylmempiä, kovempia ja tunteettomampia olemme, sitä enemmän teemme hallaa itsellemme saati sitten ympärillämme oleville.

Olen kokenut elämässäni monenlaista rakkautta, tullut rakastetuksi ja antanut rakkautta. Tässä postauksessa paneudun kuitenkin siihen kahden ihmisen väliseen romanttiseen rakkauteen. Itse olen nimittäin kokenut tuon tunteen kaksi kertaa 28-vuotisen elämäni aikana, se on aika vähän? Yksi per vuosikymmen. Joskus aikanaan mietin, että mistä sen tietää jos rakastaa? Vanhempana ja viisaampana pakko sanoa, että sen vaan tietää. Rakkaus on niin pyyteetöntä, toisen etusijalle laittamista. Voit tehdä hullujakin asioita toisen puolesta ja ehkä olla valmis jopa kuolemaan toisen vuoksi. Ihmisten rakkaus on kuitenkin rajallista, se ei ole niin anteeksi antavaa ja pitkämielistä kuin taas sen Suuremman rakkaus, johon itse uskon. Ihmiset ovat aina ihmisiä.

Näinä kahtena kertana, kun olen elämässäni rakastanut romanttisessa mielessä olen ollut enemmän kuin varma siitä, että tämä on sitä todellista lopun elämää kestävää rakkautta. Molempien ihmisten kohdalla tie on ollut pitkähkö ja kivinen, edellisen miesystäväni kanssa tunnettiin kuusi vuotta ennen kuin alettiin seurustelemaan. Kukaan muu ei vaan yltänyt hänen tasolleen, saanut minua tuntemaan niin. Tottakai tuossa tilanteessa miettii, että tämä on se oikea ihminen. Nyt kuitenkin eronneena sinkkunaisena on jälleen pakko todeta, että mitä ihmettä sille rakkaudelle oikein tapahtuu? Miksi rakkaus muuttuu vuosien saatossa? Mysteeri joka on vaan hyväksyttävä.

Luin viime kesänä jonkun jutun jossa kerrottiin siitä, kuinka ihmisellä on elämänsä aikana kolme rakkautta. On ensirakkaus, hullu rakkaus ja tosirakkaus. Tuo teksti oli todella mielenkiintoinen ja ajatus noista kolmesta rakkaudesta kuulosti ainakin omaan elämääni sopivalta. Kaksi elämäni aikana kokemaa rakkautta ovat nimenomaan olleet kaksi ensimmäistä ja ehkä seuraava on sitten se loppuelämän rakkaus? Toki olemassa on ihmisiä, jotka ovat saman ihmisen kanssa koko elämänsä, mutta ei se kaikilla vaan mene niin. Itse en oikeastaan enää ehkä osaa edes uskoa siihen, että kaikille ihmisille olisi tarkoitettu joku yksi ja ainoa? Tietysti jokainen kohtaaminen on tarkoituksen mukainen mutta siltikään se ei tarkoita sitä, etteikö ihmisellä voisi olla monta ”oikeaa”. Ihmiset muuttuvat ja kasvavat, aina tämä muutos ei tapahdu samaan suuntaan.

Aina eron hetkellä sitä myös miettii, että voiko koskaan enää tuntea mitään samankaltaista ketään muuta kohtaan. Se on tavallaan hassua miten aika kuitenkin tekee tehtävänsä ja universumi valmistaa meitä uutta rakkautta varten. Rakkauksia ei voi verrata keskenään mutta yhtä merkityksellisiä ne ovat ainakin itselleni olleet. Ne ovat jotain sellaisia, jotka säilyvät muistoissa aina. Eihän tuollaisia suuria tunteita voi unohtaa?

Tällä hetkellä en itse koe olevani valmis rakastamaan uutta ihmistä mutta ehkä vuoden päästä olen? Asiat vaativat vaan oikean ajan ja paikan tapahtuakseen. Tämä on yksi syy jonka vuoksi en enää missään nimessä yrittämällä yritä löytää rakkautta. Koen, että olen saanut jo tähän mennessä elämääni kokea rakkautta monellakin tapaa ja jos nyt kuolisin, voisin sanoa rakastaneeni ja tulleeni rakastetuksi. Tarvitseeko ihminen jotain muuta?

Oletteko te kokeneet useamman romanttisen rakkauden tähän astisen elämänne aikana? Miten ylipäänsä rakkauden koette, onko se elämässänne kantava voima vai jotain muuta?