Rakkaus, onko se tunne vai päätös?

Jari Sarasvuo on ehkä yksi fiksuimmista miehistä, mitä tiedän. Kuuntelen hänen podcasteja aina viikosta toiseen samanlaisella innolla ja mielenkiinnolla, sillä ammennan hyvin usein hänen sanoistaan ajatuksen aihetta. Mielipiteitä on toki monia, mutta itseäni kiinnostavat hänen ajatukset, etenkin, kun ne eivät ole mitään mutulla ilmoille heitettyä, vaan niissä on aina kontekstia. Eilen julkaistussa podcastissa Sarasvuo puhuu rakkaudesta ja siitä, miten hänestä rakkaus on enemmänkin päätös kuin tunne.

”Rakkaus on kuin kunto. Se vaatii arjen hallintaa”.

Kuunnellessani hänen ajatuksiaan, pysähdyin aiheen äärelle ja mietin asiaa. Ei sillä, olenhan tätä ennenkin miettinyt, mutta tunneihmisenä kallistunut enemmänkin sille kannalle, että rakkaus on vahva tunne valinnan ohessa ja jos se katoaa, ei ole mitään järkeä olla enää yhdessä. Tämä ajatukseni on kenties hieman kyseenalainen, sillä onhan se vaan karu fakta, miten tunteet vaihtelevat, mutta päätökset ovat niitä, jotka pysyvät. Mutta miksi ei voisi saada molempia? Siis sitä romanttista, ihanaa, hieman hulluakin rakkautta, mutta myös lopun elämän turvallista sielunkumppanuutta?

Olen ollut elämässäni kaksi kertaa rakastunut ja toisella kerralla rakastanut hyvin syvästi. Ensirakkaus oli luonnollisestikin nuoruuden huumaa eikä lainkaan realistista. Toisella kertaa olin jo kypsempi – tosin suhteen alkaessa vain 25-vuotias, mutta tuo rakkaus oli silti erilaista. Vaikka se olikin vuosien varrella tätä ihmistä kohtaan rakentunutta, oli siinä silti aikamoinen alkuhuuma, rakkauden syventyminen ja lopulta jonkinlainen kuoleminen. Tai en tiedä kuoliko rakkaus sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta jokin muuttui pikkuhiljaa vuosien varrella niin, että siitä söpöilevästä ”unelmaparista” tulikin kinasteleva toisen huonot piirteet huomioiva kaksikko. Vaikka suhteessa oli paljon hyvää, valehtelisin jos väittäisin ettei sen epäonnistuminen ole aiheuttanut minuun omanlaisia traumoja ja pelkoa siitä, että menneisyys toistaa itseään. Vaikka haaveilen sielunkumppanuudesta, naimisiin menosta ja pitkästä parisuhteesta, silti osa minusta on ollut tässä viimeiset pari vuotta hieman skeptinen. Tai olen ehkä jollain tasolla pudonnut maanpinnalle sen suhteen, mitä haluaisin rakkauden olevan ja mitä se käytännön elämässä on.  Toki on luonnollista, kuinka rakkaus muuttaa muotoaan suhteen eri vaiheissa, eikä mikään suhde ole jatkuvaa alkuhuumaa, mutta pysyykö se päätös ja halu olla toisen kanssa ikuisuuksia? Nykypäivänä ihmiset ovat niin nopeasti kyllästyviä ja sitten kun kyllästytään, on helppo siirtyä seuraavaan. Vasta puhuttiin ystäväni kanssa siitä, kuinka hän on tinderissä huomannut, ettei porukka jaksa lähtökohtaisesti jutella muutamaa lausetta pidempään. Kärsivällisyys ei riitä, vaan saman tien siirrytään seuraavaan, jonka kanssa kenties ei tarvitse sen enempää jutella, kunnes hommat jo etenevät haluttuun suuntaan? Onko ihmisillä enää nykyään ylipäänsä halua tai voimavaroja panostaa ihmissuhteisiin tai rakastua? Vai pelätäänkö liikaa?

Rakkaus on meistä jokaiselle hieman eri asioita. Itse ajattelen niin, että rakkaus on ensinnäkin vahva tunne, mutta samalla myös päätös hyväksyä toinen sellaisena kuin hän on – vikoineen päivineen. Toinen ihminen valitaan joka ikinen päivä uudestaan ja uudestaan, eikä mielestäni hyvästä suhteesta kannata lähteä ensimmäisten vastoinkäymisten tullen – eikä muuten vielä toisten tai kolmansien. Tunteet vaihtelevat matkan varrella ja rakkaus muuttaa muotoaan. On luonnollista, että parisuhteessa on intohimoisempia ajanjaksoja kun taas suvantoja, joissa ollaan kauempana toisista. Toisaalta tuo on ehkä itselleni se, mitä pelkään nykyään eniten, eli toisesta kauemmas ajautumista. Muistan, miten siihen vaan turtui eikä loppupeleissä enää edes ajatellut asiaa, vaikka se painoikin alitajunnassa jatkuvasti. Jos tuossa kohtaa asiaan ei puututa ja annetaan yhteyden katketa, herkästi käy niin, ettei suhde ole enää paikattavissa. Eli vaikka rakkaus muuttaisi muotoaan ja arkipäiväistyisi, on tärkeää säilyttää yhteys. Tuo yhteys on mielestäni se, joka omalla tavallaan pitää myös rakkautta yllä, sillä sen avulla meillä on kontakti siihen toiseen ihmiseen, jonka kanssa arkea jaamme. Eihän mikään ihmissuhde pysy yllä, ellei sitä tavalla tai toisella vaali? Rakkaus on itselleni myös valintoja, joilla kunnioittaa kumppaniaan. Se on toisinaan myös toisen itsensä edelle laittamista ja omasta edusta luopumista. Rakkaus ei ole itsekäs, vaan se on terveissä määrin epäitsekäs.

Moniko loppupeleissä on tänä päivänä epäitsekäs? Moniko on valmis asettamaan toisen edun itsensä edelle? Siitä huolimatta, että ajattelen toisinaan rakkaudesta hieman kyynisesti enkä meinaa uskoa ihmissuhteiden pitkäkestoisuuteen, haluan sisimmässäni uskoa siihen, kuinka vielä on olemassa aitoa rakkautta, joka ei ole heti ensimmäisen puolivuotisen jälkeen nurin. Haluan uskoa, että samalla tavalla kuin kertakäyttömuoti väistyy, väistyvät kertakäyttöiset ihmissuhteet. Koskaan ei pidä yleistää ja jos itsekin ajattelen tavalla, jolla ajattelen, olen varma monen muunkin näin ajattelevan. Toisaalta haluan myös sen sanoa, ettei väkisin tulisi koskaan parisuhdetta jatkaa, koska päätös. Eli mielestäni päätös ei ole vastoin tahtoa toisen valitsemista joka päivä uudestaan. Jos suhde kuolee ja huomataan ettei olla enää kuin kavereita jos sitäkään, en tiedä onko tuollaisessa suhteessa järkeä? Mutta jotta tuollaiseen tilanteeseen ei ajauduta, tulisi se päätös olla konkreettisena arjessa ja sen mukaan toimia. Ja tunne tietenkin helpottaa päätöksien tekemistä ja niissä pysymistä. Kun toista rakastaa, on helpompi tehdä joka päivä valinta yhteisen elämän puolesta.

Miten sinä ajattelet? Onko rakkaus tunne vai päätös, vai kenties molempia?

Kuvat: Iines Aaltonen

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *