Samanlainen vai vastakohtainen kumppani?

Olen viime aikoina ollut jälleen sen ajatuksen äärellä, millainen kumppani itselleni sopisi parhaiten. Voi olla että moni ajattelee etteihän tuota edes tarvitse miettiä – jos kolahtaa niin sitten kolahtaa. Itse olen kuitenkin toiminut niin paljon ihmissuhteissa ns. väärien vaistojen varassa, että sitä on pikkuhiljaa alkanut ajattelemaan enemmän järjellä. Vaikka tunnekin täytyy toki olla mukana, niin kyllä silti mietin yhtälöä aina myös järjen kautta. Lähinnä siis voisiko kemiat toimia, kohtaavatko elämäntilanteet ja olisiko suhteella tulevaisuutta. Vahvistaako tuo kyseinen ihmistyyppi niitä minun tunnelukkojani ja traumojani, vai voisiko hän tarjota nimenomaan juuri sopivaa vastapainoa? Onko parempi että kumppani on ihmisenä samanlainen vai täysin vastakohta?

Usein puhutaan siitä kuinka vastakohdat vetoavat toisiinsa. Uskon että tuossa on kyllä perää ja itsekin voin myöntää ihastuneeni ja rakastuneeni hyvin pitkälti erilaisiin ihmisiin kuin itse olen. Uskon kuitenkin siihen, että erilaisuudesta muodostuu ongelma jos sitä ei hyväksytä. Jos kaksi ihmistä taas hyväksyy toisensa erilaisina, saattaa kokonaisuus olla aika toimiva. Tärkeintä lienee samanlainen arvomaailma ja päämäärät, jotka sopivat ikään kuin yhteen. Olenkin aina ihastellut pareja, jotka ovat kuin luodut toisilleen. Toinen täydentää toista ja kumpikin pyrkii ymmärtämään toisen huonoja puolia. Jos toinen on temperamenttinen, on toinen rauhallisempi järjen ääni ja riitatilanteissa toimitaan aina toista kunnioittavasti. Ehkä tuossakin toimii jollain tapaa se dynamiikka, että toinen haluaisi itselleen salaa jotain sellaista jota ei omaa ja siksi rakastuu toisen erilaisuuteen?

Kun itse mietin itseäni ja sitä, millainen kumppani minulle parhaiten sopisi tulee heti mieleen ihminen, joka on rauhallinen ja järkevä olematta kuitenkaan tylsä. Seesteinen mies, joka ei hermostu ja osaa suhtautua minun äkkipikaisuuteeni ja toisinaan myös ajattelemattomuuteeni rauhoittavalla tavalla. Pahin yhtälö on taas sellainen, joka on itsekin äkkipikainen tai vastaavasti pitkävihainen ja mököttää tuntikausia yhden pienen riidan takia eikä ole valmis keskustelemaan. Myös selkeys tuntuu itselleni todella tärkeältä piirteeltä, koska koen olevani aika epäselkeä ihminen ja usein hankalastikin luettavissa. Uskon näissä ihmissuhde ja kemia asioissa myös horoskooppeihin ja siihen, että ne tietyt merkit ovat omalle merkilleni niitä pahimpia vastakohtia, kun taas toiset toimivat paremmin. Koska itse olen kaksonen ja nouseva vaaka, ovat minulle parhaiten sopivia merkkejä oinas (tätä en kyllä usko…), leijona, vaaka ja vesimies. Pahin yhtälö on kalat ja neitsyt kun taas se täysin vastakkaisuuden merkki jousimies. Nykyään muuten tutustuessani myös miehiin kysyn aika nopeasti heidän horoskoopistaan, koska jo se kertoo minulle aika paljon siitä, mitä on luvassa tai kannattaako suhdetta edes harkita. Tuntuu kyllä että nykyään päädyn useimmiten tuohon jälkimmäiseen vaihtoehtoon – ihan vaan jo varmuuden vuoksi.

Olen ollut parisuhteessa oikeastaan vaan erilaisten miesten kanssa kuin itse olen. Vastakkaisuus on kyllä kieltämättä vedonnut mutta koska lopputuleman ei ole kestänyt, olen todennut ettei sekään välttämättä ole aina hyvästä. Ehkä suhteen alussa erilaisuus ei ole niinkään häirinnyt mutta suhteen edetessä se on muuttunut rasitteeksi. Toisen kuuluisi olla juuri oikealla tavalla erilainen jotta suhde toimisi pidemmällä tähtäimellä. Onkin aika hauskaa sattumaa miten ihmiset päätyvät yhteen ja löytävät vastakappaleensa. Itsehän kiinnostun usein vähän sellaisista pelastettavista rentuista – ihmisistä joiden elämänhallinta ei ole välttämättä aivan mallillaan. Tämäkin on mielenkiintoinen aspekti, sillä se mitä kuitenkin loppupeleissä toivon, on mies johon minä voin aina turvautua eikä ihminen jota itse pelastan. Uskon kyllä että tähän vaikuttaa osittain myös se, että olen itsekin tässä vuoden verran ollut elämässäni enemmän tai vähemmän epätasapainossa, jonka vuoksi olen vetänyt ikään kuin puoleeni samankaltaisuutta. Toki tiedän että myös lapsuuteni vaikuttaa ja vanhempieni avioero. Kun on tottunut että epävakaa parisuhde on se ”normaali”, sitä ikään kuin alitajuisesti ajautuukin tuollaisiin ihmissuhteisiin. Mutta toisaalta taas kuten alussa mainitsin, nyt alkaa olemaan siinä mielessä hyvä tilanne että osaan paremmin blokata tuollaiset ihmissuhteet jo heti alussa. Jos näen suhteessa yhtään punaista valoa tai katastrofin aineksia, toimin enkä lähde enää tuollaisiin juttuihin niin herkästi mukaan kuin ennen.

Uskon että tämä on nimenomaan sitä asioiden tiedostamista. Ei toimikaan pelkän vaiston tai tunteen varassa vaan pikkuhiljaa on oppinut katsomaan asioita tiedostavasti. Kynnys ajautua ihmissuhteeseen jossa minä pelastan toista tai jossa räiskyy, on pienempi kuin aikaisemmin. Tällä hetkellä jopa tuntuu sille, että mieluummin on yksin kuin suhteessa jossa on paljon eriäväisyyksiä tai ongelmia. Olen muuten havainnut myös sen, että usein samankaltaisessa työssä olevat kiinnostuvat toisistaan! Kuten esimerkiksi rahoitusalalla olevat hakeutuvat saman henkisten ihmisten pariin ja taiteita tavalla tai toisella tekevät löytävät itsensä toisen taiteilijan rinnalta. Ehkä se on nimenomaan se kiinnostus samanlaisia asioita kohtaan. Jos toinen nauttii neljän tunnin pitkästä ja kalliista illallisesta laatupaikassa, kun toinen taas rakastaa kokeilla katukeittiöitä, en tiedä voiko tuollainen suhde toimia? Edes jollain tavalla tulisi olla sitä samankaltaisuutta mukana ja nimenomaan mielenkiintoa samanlaisia asioita kohtaan.

Aiheena ihmisten pariutuminen on mielestäni erittäin mielenkiintoinen ja siksi haluankin heittää ilmoille kysymyksen, oletko sinä parisuhteessa samanlaisen vai täysin vastakohtaisen ihmisen kanssa? Ja mitkä asiat teitä yhdistävät tai erottavat? Toimiiko suhde mielestäsi paremmin kahden erilaisen kuin kahden samanlaisen välillä?

 

Kuvat: Mikaela / edit: minä