Sinkkuelämä vs. parisuhde?

Rakastan ihmissuhteita aiheena. Voisin keskustella niistä tuntitolkulla ja olen oletettavasti onnekas, sillä iso osa ystävistäni on samoilla aaltopituuksilla kanssani. Harvoin jutellaankaan meikeistä tai muusta turhanpäiväisestä, vaan lähestulkoon aina sukelletaan suoraan sinne asioiden ytimeen eli ihmissuhteisiin – liittyvät ne sitten parisuhteeseen, sinkkuelämään, tapailu- tai vaikka seksisuhteisiin. En sano että keskustelun aiheet olisivat aina helppoja koska ihmissuhteita on niin monenlaisia. Parisuhde ei ole automaattisesti tie onneen saatikka sinkkuelämä huolettoman villiä ja vapaata elämää. On jännä miten paljon ihmissuhteet elämäämme ohjailevatkaan ja jos näillä osa-alueilla on ongelmia, on elämä usein kokonaisuudessaan aika kaaoksessa.

Olen ollut elämäni aikana paljon yksin. En ole siis hyppinyt parisuhteesta toiseen vaan ollut sinkkuna useitakin vuosia putkeen. Tämä johtunee loppupeleissä tietynlaisista traumoista menneisyydessäni ja siitä, että olen kasvanut hyvin itsenäiseksi persoonaksi. En koe että parisuhde tekisi minusta kokonaista vaan voin olla sitä ihan yksinkin. Tiedän, millaista sinkkuelämä on parhaimmillaan ja huonoimmillaan mutta tiedän myös, millaista on elää parisuhteessa ihmisen kanssa, johon on todella rakastunut. Toisaalta tiedän myös, miltä tuntuu jämähtää suhteeseen, jossa ei loppupeleissä ole kummallakaan enää hyvä olla mutta silmät ummistetaan todellisuudelta. Tässä kohtaa elämää kun elettyjä vuosia on jo jonkin verran takana, en voi kuin todeta että olen ennemmin sinkku kuin huonossa parisuhteessa. Ei se sinkkuelämä niin kammottavaa ole, vaan itse asiassa monelta osin aika hyvääkin. On hassua, miten usein parisuhdetta pidetään sellaisena automaattisesti tavoiteltavana asiana vaikka osahan saattaa olla sinkkuna täysin omasta halustaankin.

Havahdun aika usein siihen että mietin itsekin sinkkumiehiä sillä silmällä, että heissä on oltava jotain vikaa. Jos on yksin vuodesta toiseen, on pakko olla joko liian korkeat kriteerit tai yksinkertaisesti hankaluuksia olla yhden ihmisen kanssa. Loppupeleissä totuus on kuitenkin se, ettei sinkuissa automaattisesti ole yhtään mitään vikaa! Tuokin on jonkinlainen yhteiskunnan päähän syöttämä oletus, että parisuhde kertoisi tietynlaisesta vakaudesta ja henkilön tasokkuudesta. Siksi sellaiset utelut ”miten juuri sinä voit olla sinkku” ovat mielestäni aivan naurettavia. Kaikkien ihmisten päämäärä kun ei ole parisuhde vaan siihen ikään kuin ajaudutaan jos ajaudutaan. Itse en esimerkiksi koe jatkuvasti etsiväni parisuhdetta. Myönnetään, että säännöllisesti mietin kuinka olisi ihanaa olla hyvässä (nimenomaan hyvässä) suhteessa mutta suurimman osan ajasta elän elämääni täysillä ilman kärsimystä siitä, että olen yksin. Sinkkuna oleminen kun harvoin tarkoittaa sitä, että edes on yksin. Veikkaan että useammalla sinkulla on jatkuvasti meneillään jotain pientä säpinää ja onhan ympärillä kuitenkin ystävät ja muut läheiset. Sinkkuus tuntuukin usein olevan asia, joka on ongelma enemmänkin muille ihmisille kuin sinkulle itselleen… Ehkä ärsyttävintä onkin kuulla päivittelyä ”kyllähän sinun iässäsi…”.

Tällä hetkellä mietin parisuhdetta asiana, joka tulee jos on tullakseen. Olen liian monta kertaa joutunut toteamaan itselleni etten ole mikään helpoin ihminen johdateltavaksi suhteeseen ja siksi välillä mietinkin, että voikohan sellaista oikeanlaista ihmistä edes tulla? Olen tavallaan liian tunteellinen toimimaan täysin tunne kylmästi sinkkuna mutta sitten taas liian varautunut antautumaan parisuhteeseen. Käytöksessäni on paljon ristiriitaisuutta, joka toivon mukaan terapiassa tiedostamisen myötä tulee vielä kääntymään, ja ehkä tähän kaikkeen vaaditaan vaan se oikea vastakappale – ihminen joka osoittaa minua kohtaan luottamuksensa jolloin uskallan ottaa riskin. En kuitenkaan sanoisi, että sinkkuus on itselleni mikään välitila, jossa olen odottamassa suhdetta, vaan sinkkuelämä on elämää siinä missä parisuhde-elämäkin. Sinkkuna voi olla samalla tavalla onnellinen ja itse itsenäisenä naisena koenkin, että tällä hetkellä olen täysin vapaa tekemään, mitä haluan. Toisaalta tuo on myös asia, jota haen parisuhteeltakin. Suhteen ei kuulu rajoittaa elämää tai olla liian hankalaa vaan sen kuuluu tukea hyvinvointia. Jos parisuhde vie enemmän kuin se antaa, on ehdottomasti punnittava, onko siinä mitään järkeä?

Itse olen ehdottomasti sitä mieltä, että jokaisen olisi hyvä jossain kohtaa olla edes hetki yksin. Vaikka parisuhde olisikin sopivasti tilaa antava, kyllä yksin oleminen kasvattaa. Sinkkuna sitä oppii aivan eri tavalla tarkastelemaan itseään ja mikä tärkeintä kokee, miltä elämän rakentaminen itsensä varaan tuntuu. Vaikka minäkin kuvittelin olevani itsenäinen nainen, kyllä viimeisimmän parisuhteen päätyttyä olin aivan totaalisen hukassa. Olin loppupeleissä asettanut niin paljon sen toisen ihmisen varaan etten edes loppupeleissä tiennyt, kuka minä olen omana yksilönä. Olin myös antanut toisen määritellä itseäni ymmärtämättä mikä on aidosti minua ja mikä taas sen toisen osapuolen tunne minusta. Suurin kasvuprosessi onkin elämässäni tapahtunut tässä viimeisen puolentoista vuoden sisään, kun olen ollut itsekseni. Olen oppinut aivan käsittämättömän paljon niin itsestäni kuin muistakin ihmisistä ja ylipäänsä siitä, kuka minä olen minulle itselleni.

Vastaus otsikon kysymykseen onkin, että molemmissa suhdestatuksissa on puolensa. Itse en osaa valita jompaakumpaa mutta jos pitäisi sanoa kumpi olen sieluntilaltani, niin kyllä ehkä ennemmin olen parisuhde ihminen – tosin itsenäinen sellainen. Pidän sinkkuelämää mukavana ajanjaksona enkä missään nimessä välitilana mutta tästä huolimatta toivon, että joku päivä rakastun jälleen ihmiseen jonka kanssa suhdetta voisi rakentaa. Haluan parisuhteen jossa en koe itseäni yksinäiseksi toisen ollessa samassa tilassa vaan suhteen, jossa koen kumppanin täydentävän minua. Jos tällaista ei koskaan enää eteen tule, niin sitten olen mieluummin yksin.

Oletteko te mieluummin parisuhteessa vai sinkkuina? Ja oletteko sieluntilaltanne enemmän sinkku- vai parisuhdeihmisiä?

 

Kuvat: Iines / edit: minä