Syvällisistä keskusteluista
Olen ihminen, joka nauttii syvällisistä keskusteluista. Toisaalta samaan aikaan olen ihminen, joka ei tyrkytä syvällisyyttä muille tai edes nosta vaikeita asioita pöydälle, mikäli havaitsen ettei toinen ole välttämättä kovin vastaanottavainen tällaiselle keskustelulle. Koen olevani siinä mielessä hienotunteinen, että osaan jutella paljon muustakin kuin tunnemaailman oikuista tai siitä, millaisia traumoja meillä on. Eli en vaadi ihmisiltä henkilökohtaisuutta, mikäli toinen ei sitä minulle vapaaehtoisesti anna. Tämän olen huomannut etenkin ystävyyssuhteissa, nimittäin omaan ystäviä, joiden kanssa ihmissuhteiden koukerot ja skenaariot käydään läpi henkilökohtaisesti mahdollisimman tarkkaan, mutta myös ystäviä, joiden kanssa emme mene jatkuvasti yhtä syvälle. Saatamme puhua viikkokausia muusta kuin tunteista tai ylipäänsä vaikeista asioista, mutta se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö niistä jossain kohtaa puhuttaisi.
Olen huomannut että nautin siitä ihmissuhteiden monipuolisuudesta, joka elämässäni parasta aikaa on. Minua ei haittaa etten jokaisen kanssa käy päivittäin syvällisiä keskusteluja, sillä se tuo tietyllä tavalla elämään sitä kaivattua keveyttä. Vaikka nautin ilman puhdistamisesta ja siitä, että vaikeampiakin asioita läpikäydään – aina ei ole sellainen moodi. Jos mietin esimerkiksi arkea, jatkuva vaikeiden asioiden läpikäynti ja puiminen saattavat jopa masentaa, sillä ne nostavat aina pintaan jotain ikävää. Mietin omassa päässä todella paljon kaikkea ja kirjoitan. Kirjoitan siis asioita ylös ilman että ne päätyvät blogiin saakka ja minulle kirjoittaminen on jo pitkään ollut kanava purkaa esimerkiksi ahdistusta. Toisinaan tuo että käyn päässäni paljon asioita läpi, on tehnyt sen, etten ole jaksanut enää ihmisten kanssa puhua liian raskaista aiheista. Tiedättekö – jos mielessä on vaikka paljon vaikeita juttuja, toisinaan se että joku ihminen saa sinut hetkeksi unohtamaan ne päässä junnaavat asiat, saattaa olla keino keventää omaa kuormaa! Eli jatkuva vaikeista asioista puhuminen saattaa muuttua jopa raskaaksi sekä madaltaa omaa mielialaa.
Olen viime aikoina miettinyt, onko minun edes loppupeleissä niin helppo avautua syvemmin henkilökohtaisista vaikeista asioista kuin olen ehkä ajatellut? Nuorempana olin hyvin sulkeutunut ja yksi parhaista ystävistäni jonka olen tuntenut yli kymmenen vuoden ajan, muistuttaa usein, miten pitkään meni että hän sai minusta jotain syvemmältä irti. Eli ei, en ole luontaisesti järin avoin. Talvella myös huomasin, miten vaikeaa minun on puhua edes parhaiden ystävieni kanssa asioista, jotka ovat tuoreita ja minua vasta haavoittaneet. Saatan olla hyvin torjuva, eli en käytännössä anna aiheen tiimoilta juuri mitään ulos, sillä en yksinkertaisesti kykene siihen. Minut parhaiten tuntevat osaavat tätä kunnioittaa ja tietävät, että puhumme kun oikea aika tulee. Olenkin usein miettinyt etten halua itse ikinä olla se ihminen, joka väkisin yrittää nyhtää toisesta ulos jotain, mitä toinen ei halua antaa – toisen tilaa tulee kunnioittaa. Useat meistä vaativat aikaa asioiden prosessointiin ja sulatteluun, eivätkä heti ole kypsiä puhumaan. Monesti näissä tilanteissa on kyse myös siitä, ettei haluta julkisesti romahtaa ja näin on osittain myös kohdallani. Tosin se vaarahan aiheessa on, että asiat jäävät lopulta käsittelemättä. Kun niitä ei puhuta ulos kenenkään kanssa, ne jäävät sisälle kytemään ja purkautuvat sitten myöhemmin negatiivisilla tavoilla ulos.
Pidän syvällisiä keskusteluja ihmissuhteiden suolana enkä koe saavani ihmissuhteista, joissa ei anneta koskaan itsestä mitään pintaa syvemmältä. Vaikka päivittäin ei tarvitse käydä läpi henkilökohtaisuuksia, mielestäni ystävyys perustuu siihen että edes välillä annetaan itsestä jotain enemmän. Tuo on sellaista vuorovaikutuksellisuutta, joka tekee nimenomaan sen että ystävyyssuhde pysyy läheisenä. Itse olen opetellut myös puhumaan ystävilleni avoimemmin ja tukeutumaan heihin enemmän vaikean paikan tullen. Tämä on vielä hieman vaiheessa, nimittäin seison mieluiten aina omillani, mutta kyllä yhdelle ystävälleni tuossa talvella pari kertaa romahdin ja se oli jo edistystä kohdallani. Aina ei tarvitse pärjätä tai jaksaa yksin ja sekin on vallan okei. Olen herkästi myös se ”terapeutti” eli antamassa toiselle vastauksia tai vaihtoehtoja, mutta saatan samalla sivuuttaa omat tunteet. Ja vaikka olen syvällinen, analysoin paljon sekä pidän pintaa syvemmälle meneviä keskusteluja tärkeinä, niin silti tuoreet haavat eivät ole aina niitä, joista nauttisin puhua. Vaikeiden tunteiden pukeminen sanoiksi on toisinaan hyvin vaikeaa eikä sanoja aina välttämättä edes ole. Toisaalta epämukavuusalueelle on välillä hyvä mennä ja kuten tiedetään, usein kissan nostaminen pöydälle saattaa lähentää ihmissuhteita. Avoimuus tuo niihin aina jotain hyvää lisää ja samalla murtaa muureja. Lisäksi olen huomannut, miten usein fiksuilla ystävilläni on annettavana minulle jotain, mitä en ole tullut ajatelleeksi. Eli aina se omassa yksinäisyydessä murheiden kanssa vellominen ei ole parasta mahdollista terapiaa, sillä monesti toinen ihminen osaa katsoa asiaa eri perspektiivistä ja tilanteen ulkopuolelta tuoden siihen uudenlaista näkökulmaa.
Vaikka pohdin postauksessa syvällisiä keskusteluja ihmissuhteiden kautta, niitä voi toki käydä rakentavasti vaikka mistä muustakin, kuten politiikasta, maailman tilanteesta, työelämästä tai uskonnoista. Syvälliset keskustelut ovat mielestäni kuitenkin parhaita aina silloin, kun itsellä on niihin mielenkiintoa, annettavaa tai opittavaa muilta. Omassa elämässä syvällisiä keskusteluja on viikoittain ja oikeastaan milloin mistäkin aiheesta. Usein kuitenkin whatsappin ääniviestien tai puheluiden kautta, sillä aika ei riitä enää samalla tavalla ihmisten kohtaamiseen kuin aikaisemmin. Tämä on niin valitettavaa ja toivoisin että kykenisin tekemään tähän tulevaisuudessa muutosta. Tärkeintä on kuitenkin että puhuu – tavalla tai toisella. Antaa läheisille itsestään, puhuu tunteistaan ja opettelee antamaan ulos myös niitä vaikeampia juttuja. Ei tarvitse jauhaa vaikeista tunteista päivittäin, mutta hetkinä joina se tuntuu luontevalta, näin kannattaa opetella tekemään. Kuten jo mainittu, en itse ole tässä todellakaan pro, eli puhun ennemmin toisen kanssa hänen vaikeuksistaan etsien niihin ratkaisuja, kuin oman elämäni kaaoksesta. Kaikessa voi kuitenkin kehittyä ja tässä on minullakin ehdottomasti kehityksen paikka.
Pidättekö te syvällisistä keskusteluista? Onko teidän helppo puhua itselle vaikeista henkilökohtaisista aiheista muiden kanssa?
Kuvat: Taru Tammikallio