Tukahdutetut tunteet
Olen viime päivien aikana miettinyt paljon tunteita sekä etenkin niiden tukahduttamista. Sitä miksi joskus peittoamme negatiivisuuden ylienergisyyden tai positiivisuuden taakse. Veikkaan, että useampi teistäkin tietää ainakin yhden ihmisen, joka on aina positiivinen ja pirteä vaikka elämässä olisi mitä meneillään. Iloisuuden taakse on helppo piiloutua, sillä onhan positiivisuus ylipäänsä yhteiskunnassamme sellainen yleisesti tavoiteltava olotila. Negatiivisuutta taas pidetään tietynlaisena pahana ja negatiivisille tunteille ei saisi antaa valtaa elämässään. Jooga ja mindfulness kannustavat meitä hyvän olon tuntemiseen, aistimiseen sekä ylipäänsä sellaiseen rauhaisaan zen-olotilaan, jossa kaikki on hyvin. Kun olet lapsen lepoasennossa zen, tuntuu elämäkin kaikin tavoin paremmalta.
En missään nimessä kiistä sitä etteikö joogassa saisi tavoitella zen-olotilaa ja käyn itsekin tunneilla usein hakemassa puhtaasti mielenrauhaa levottoman päivän keskelle. Nautin siitä, että saan olla hetken olotilassa, jossa olen pelkästään minä ja kehoni. Olen kuitenkin pistänyt joogan suhteen merkille myös sellaisen ylienergisyyden sekä positiivisuuden. Kuinka jotkut selkeästi vievät kyseisen lajin ns. toiseen ääripäähän, eli mitä todennäköisimmin tukahduttavat negatiiviset tunteensa tunteakseen pelkkää hyvää – onhan jooga selkeästi rauhan ja hyvän mielentilan laji. Etenkin ohjaajissa on usein sellaista tietynlaista ylipositiivista latausta, jonka huomaan jollain tapaa mietityttävän itseäni. En tarkoita tätä nyt mitenkään pahalla tai osoita ketään sormella, vaan tuo on yksinkertaisesti alkanut mietityttämään – nostanut omalta osaltaan pintaan näitä ajatuksiani negatiivisista tunteista sekä niiden kätkemisestä.
Minullakin on tietynlaisia turvakeinoja joiden avulla saatan tukahduttaa negatiivisia tunteitani kuten vaikka tilanteissa joissa olen särkymässä henkisesti – isolla osalla meistä on. Olen myöskin paljon elämässäni tehnyt aktiivista tunteiden tukahduttamista jos olen kokenut, etten tule kuulluksi tai saa tunteilleni vastakaikua. Olen harhautellut itseäni, torjunut tunteitani sekä purkanut niitä tunneryöppyinä väärien ihmisten niskaan. Oma suhtautumiseni tunteisiin on aina ollutkin kovin ristiriitainen, sillä olen niin impulsiivinen persoona ja usein tunteiden vietävissä. Tunteet ovatkin paljon ohjailleet minua elämässäni – jopa enemmän kuin järki, mitä joissain asioissa ehkä jopa kadun. Nykyään katson näitäkin asioita hieman kauempaa jonka myötä olen myös oppinut paljon siitä, kuinka negatiivisetkin tunteet ovat ihan okei. Se, että koen surua, vihaa, katkeruutta, kateutta tai ihan mitä tahansa negatiiviseksi miellettyä tunnetta, onkin täysin okei. Tietenkään en sano, että kaikki tunteiden ilmaisutavat olisivat oikein, eli esimerkiksi muiden satuttaminen ei ole missän tilanteessa tai muodossa hyväksyttävää. Kuitenkin se, että voin itkeä tässä hetkessä tai jopa kokea sitä katkeruutta ihmistä kohtaan joka on kohdellut minua väärin, on inhimillistä ja hyväksyttävää. Tuossa tunteessa ei ole tarkoitus elää loppuelämää mutta sen myöntäminen ja kohtaaminen – se on enemmän kuin sallittua.
Itse uskon vahvasti siihen, että vuosia tukahdutettujen tunteiden ilmapiirissä eläminen aiheuttaa todella paljon hallaa meille. Niiden myötä saatat vetää jonkinlaisen roolin päälle etkä lopulta enää edes tiedä kuka sisimmässäsi olet. Monelle jo mainitsemani jooga saattaa olla tietynlainen tapa kanavoida sitä negatiivisuutta joka itsessä on sen sijaan, että kohtaisi tunteensa avoimesti. Jooga ei myöskään varmasti ole ainoa tapa, vaan tällaisina väylinä saattavat toimia jopa eri uskonnot tai ylipäänsä järjestöt/porukat, joissa pyritään yltiöpositiiviseen ajattelutapaan – sellaiseen hypeen, että elämä on niin siistiä eikä sitä tule haaskata mihinkään negatiiviseen. Edelleenkään en sano, että nuo tekevät pelkkää hallaa meille mutta haluan kuitenkin tuoda sellaisen kyseenalaistavan ajatuksen ilmoille. Mielestäni tunteet ovat nimittäin osa ihmisyyttä ihan siinä koko kirjossaan. Kun tunnemme, olemme elossa. Se, että kokee myös negatiivisuutta ei ole millään tapaa huono juttu eikä sitäkään tulisi tunteena torjua.
Veikkaan myös, että meissä jokaisessa on paljon tiedostamatonta tunnetta, joka on ikään kuin piilotettuna sisimmässämme. Nuo tunteet on syystä tai toisesta joskus aikanaan piilotettu ja sinne piiloon ne ovat muuten jääneetkin. Itsekin olen paljon joutunut viime aikoina miettimään esimerkiksi lapsuuteni tunnetiloja, jonka myötä olen joutunut toteamaan etten yksinkertaisesti muista, mitä olen useammissa tilanteissa tuntenut. Tiedän kuitenkin jo järki ajattelullakin että kyseisiin tilanteisiin on liittynyt vahvoja negatiivisia tunteita mutta en vaan saa niistä kiinni. Todennäköisesti tunnetila on ollutkin niin voimakas, että olen peitonnut sen kokonaan koska torjunta on ollut ainoa keino – se luontainen reaktio. Varsinkin lapsena kun ei ymmärrä tai osaa kohdata tunteitaan edes sitä määrää kuin ehkä aikuisena osaa, on aika tyypillistä toimia selviytymisvaiston varassa. Kun taas tunne on työnnetty todella kauas ja kenties peitottu se sillä itselleen tyypillisellä selviytymistavalla (itselläni pärjäävyys ja reippaus/käänteinen reaktio) on sitä vaikea edes muistaa tai kohdata näin vuosien jälkeen. Sitä ikään kuin luulee, että tuo tilanne on ollut itselleen tunnetasolla neutraali vaikka se on todellisuudessa saattanut traumatisoida tai vaikuttaa mieltä järkyttävällä tavalla.
Ei sillä, itse huomaan edelleen toimivani usein kuten lapsena toimin – useampi meistä toimii ellei ole kohdannut ja prosessoinut itseään sekä toimintaansa. Enkä sano, että tuo tapa olisi aina välttämättä huono sillä monella on täysin terveet käyttäytymismallit lapsuudesta opittuina. Halusin kuitenkin kirjoittaa aiheesta koska koen, että tässä ajassa jotenkin ihannoidaan hurjasti sellaista tietynlaista positiivisuutta, jonka taakse negatiivisuutta koetetaan tunteena selkeästi sulloa. Ja vielä kerran tähdennän etten tarkoita sitä, että negatiivisuudessa tulisi todellakaan elää mutta jos asiat herättävät meissä negatiivisia fiiliksiä, kannattaa tuokin tunne kohdata. Negatiivinen tunne ei todellakaan aina ole huonosta, vaan joskus se saattaa jopa alitajuisesti viestiä meille jotain tai ehkä jopa varoittaa meitä.
Ja ainahan se tukahdutettava tunne ei muuten edes ole negatiivisuus vaan se voi olla jopa positiivinenkin tunnetila. Jossain ympäristössä saattaa vallita niin vahva negatiivinen vire, että siellä on vaikea tuoda esiin hyviä tuntemuksiaan. Tiedän tavallaan tämänkin äärilaidan ja itse olen sinällään herkkä tunnetiloille, että saatan mennä jopa huomaamattani mukaan toisen ihmisen tunnetilaan, joka on toisinaan ollut myös se negatiivinen äärilaita.
Heräsikö teille ajatuksia aiheesta? Mitä itse ajattelette tunteiden tukahduttamisesta tai oletteko sitä kenties itse elämässänne tehneet ja jos niin millaisin tavoin?
Kuvat: Iines / edit: minä