Viisi kysymystä terapiasta
Olen kirjoittanut blogissani avoimesti viime vuoden terapiaprosessistani. Muistan, kuinka alkuun mietin, haluanko puhua aiheesta julkisesti koska siihen liittyi tietynlaista leimautumisen pelkoa, mutta lopulta päätin olla asian suhteen edes jossain määrin avoin. Näin oikeastaan siksi, että koen terapiaan liittyvän edelleen paljon väärinymmärrystä ja tietynlaisia ”leimautumista”, josta tulisi tulevaisuudessa päästä yhä enemmän ja enemmän pois. Paljon on menty kyllä eteenpäin, mutta paljon tulisi vielä eteenpäin mennä. Tästä syystä haluan itse omalla esimerkilläni normalisoida asiaa ja puhua mielenterveysongelmista avoimesti. Eikä aina tarvitse omata edes sen suurempia ongelmia jos kokee tarvetta terapialle. Joskus elämä saattaa ajaa tilanteisiin, joissa kaipaa ihmistä jolle puhua ja on aika eri puhua täysin tuntemattomalle ammattilaiselle kuin läheiselle. Itse ainakin koin että vaikka elämässäni on luotettavia ystäviä, silti minulla oli tarve puhua jollekin täysin puolueettomalle ja henkilölle, joka osaisi antaa asioihin ulkopuolisen näkökulman. Olen myös sitä mieltä etteivät ystävät ole terapeutteja – tai ehkä tietyissä määrin kyllä, mutta rajat tulisi muistaa. Kukaan meistä ei nimittäin jaksa kantaa harteillaan sekä omiaan että toisen taakkoja, jonka vuoksi joskus on suurinta viisautta hakea apua oman lähipiirin ulkopuolelta. 
Olen tosiaan avannut terapiaa aiheena jo aikaisemmin muutaman postauksen verran, mutta tällä kertaa ajattelin avata aihetta hieman laajemmin kysymysten ja vastausten muodossa. Toivon että postauksesta on hyötyä terapiaa harkitseville tai jokaiselle, joka on sitä pidempään mielessään pallotellut.
Miksi hakeuduin terapiaan?
Omalla kohdalla terapiaan hakeutuminen oli pitkän mietinnän tulos. Mietin asiaa jopa vuoden verran ennen kuin tein lopullisen päätöksen ja oikeastaan ainut prosessiin hakeutumista hidastava seikka oli raha. Jokainen varmasti tietää, että yksityisellä terapeutilla käyminen on hintavaa ja omakustanteisena siitä tulee aikamoinen loppusumma. Mietinkin pitkään maltanko laittaa kolmisen sataa euroa kuukaudessa itseeni, sillä olisihan rahalle muutakin käyttöä. Onneksi kuitenkin lopulta päädyin sen tekemään, sillä päätös oli enemmän kuin oikea! Omalla kohdallani yksi merkittävin syy terapiaan hakeutumiseen oli myös se, että tiedostin olevani sen tarpeessa. Olin kuitenkin 30-vuotias, identiteettikriisissä, enkä nähnyt tulevaisuutta kovin valoisana. Mietin paljon negatiivisia asioita, en innostunut mistään ja menetin jossain määrin jopa elämänhalun. Se tunne on hankala selittää, sillä kyse on olotilasta joka ei lähde päivässä tai parissa. Nyt jos silloisia ajatuksiani mietin, tuntuu jopa itsestäni hyvin pahalta.
Miksi valitsin hahmoterapian?
Terapiamuodon valinta ja oikean terapeutin löytäminen saattavat olla monelle hankalia asioita. Itsekin löysin oikean terapeutin vasta toisella yrittämällä ja päädyin hahmoterapiaan siskoni ystävän suosittelemana. Itselleni oli tärkeää löytää terapeutti, joka kuuntelemisen lisäksi on valmis antamaan minulle argumentteja, selittämään käytöstäni ja täten pureutumaan syvemmälle. En kaivannut kuuntelijaa, vaan kaipasin henkilön, jolta saan jotain uutta ja vastauksia. Kuten terapeuttini totesi, en ollut aivan ”raakile” terapiaan hakeutuessa, vaan tehnyt hyvän pohjatyön itseni kanssa. Tämä taas helpotti sitä, että päästiin aika nopeasti asian ytimeen ja prosessi eteni hyvin. Jos jotain itse terapiamuodosta, niin hahmoterapia on terapiaa, joka painottaa yksilön kokemusta tässä ja nyt. Hahmoterapia on myös hyvin kokonaisvaltaista ja siinä keskitytään omiin välittömiin havaintoihin, kehotuntemuksiin sekä ajatusten ja tekojen tiedostamiseen, jotka puolestaan johtavat kasvuun. Tämä kaikki oli sellaista, jota terapialta halusin ja hahmoterapiassa vasta ymmärsin kunnolla kehon ja mielen konkreettisen yhteyden. Tässä kohtaa haluan myös muistuttaa, että aina kannattaa hieman paneutua terapiamuotoon, johon aikoo hakea ja myös terapeutin koulutukseen. Nykyään on kaikenlaisia elämänkoululaisia liikenteessä, jonka vuoksi näistä asioista kannattaa ottaa selvää.
Paljonko terapia kustantaa?
Maksoin terapiasta lähes 80 euroa kerta ja kävin siellä puolen vuoden ajan. Alkuun viikoittain, jossain kohtaa hieman harvemmin, mutta terapian tarkoitus on noin yleisesti olla suhteellisen intensiivinen ajanjakso, jotta siitä saa mahdollisimman paljon irti. Kokonaisuudessaan rahaa toki kului paljon, mutta moni asia ei tässä elämässä ole rahalla mitattavissa ja tämän vuoksi elämä onkin jatkuvaa priorisointia. Sama summa voi mennä kuukaudessa johonkin täysin turhaan, jonka vuoksi kannattaa kyllä miettiä onko terapia vallan turha rahanreikä jos se voi parantaa omaa henkistä hyvinvointia? Ja tietenkin julkisen kautta terapiaa saa huomattavasti edullisemmin, mikäli vaan jaksaa jonottaa sinne pidemmän ajanjakson verran. Jonkinlaista kikkailua on kai mahdollista tehdä kelakorvausten kanssa myös ilman lääkärin lausuntoa, mutta itse en tiedä näistä tarkemmin.
Mitä terapia minulle antoi ja opetti?
Tämä on hyvin laaja kysymys, sillä sain terapiasta sen verran paljon. Ensinnäkin sain itseluottamusta ja ymmärrystä itseäni kohtaan. Oivalsin, miten suuri vaikutus siihen, mitä olen, on lapsuudellani. Opin vetämään paremmin rajoja ihmissuhteissa ja ymmärsin niiden merkityksen. Jollain tavalla voisin jopa sanoa, että terapia teki minusta itsekkäämmän, sillä opin arvostamaan paremmin itseäni ja rajojani. Sain myös paljon uskoa, toivoa ja ylipäänsä tulevaisuuden näkymät muuttuivat kirkkaammaksi. Vaikka traumat kulkevat aina matkassa, kaiken voi opetella kääntämään positiiviseen valoon ja asiat hyväksymällä on mahdollisuus päästä eteenpäin. Menneisyys ei ole tämä hetki vaikka se vaikuttaa siihen mitä olemme. Myös sellainen hyväksyntä oli tärkeä seikka, jota terapeuttini minuun valoi, sillä syvällä sisimmässäni minulla oli paljon ongelmia juuri itseen uskomisen kanssa. Kiteytettynä terapia oli yksi elämäni parhaimmista päätöksistä enkä vaihtaisi tuota kokemuksena mihinkään.
Miten elämä jatkuu terapian jälkeen?
Oma terapiaprosessini kesti kokonaisuudessaan puolisen vuotta. Se on loppupeleissä hyvin lyhyt ajanjakso, mutta ikäiselleni parempi kuin ei mitään. Tuossa ajassa ehtii käymään läpi ne akuuteimmat asiat, mutta paljon jää myös läpi käymättä, eikä moniin asioihin ehditä pureutumaan niin syvälle. Mietin asian kuitenkin niin että haluan tässä välissä elää ja kokea, jonka jälkeen taas jossain kohtaa kenties palata terapiaan. Toki on pakko sanoa että parissakin hankalassa elämäntilanteessa olen viime aikoina miettinyt, miten terapeutin viisautta olisin kaivannut, mutta loppupeleissä eväät, joita sain, kantoivat. Olen huomannut että pärjään hyvin omillani ja osaan ammentaa terapiassa saaduista eväistä voimaa nykyhetkeen. Vaikka jotkut tilanteen saattavat hetkellisesti lamaannuttaa, on lopputulos kuitenkin se tärkein. Eli kyllä se elämä jatkuu ilman tukipilaria ja vaikka terapeutin ja asiakkaan välinen suhde onkin aina erityinen ja itsekin itkin viimeisellä käynnillä, on tuon suhteen tarkoitus jossain kohtaa loppua. Terapeutin on tarkoitus antaa paljon, mutta suhde ei ole ikuinen. Tässäkin kannattaa punnita sitä omaa olotilaa ja kuunnella myös terapeutin mielipide asiaan.
Loppuun haluan sanoa, että mikäli vaan koet yhtään tarvetta terapialle, en voisi sitä yhtään enempää suositella. Mielenterveysongelmat kuten masennus eivät ole heikkouden merkki, vaan valitettavasti tätä päivää. Elämme suorituskeskeisessä yhteiskunnassa, jossa mielenterveys jää usein muun hyvinvoinnin varjoon. Siispä samalla tavalla kuin suosittelen huoltamaan fyysistä kehoa ja treenaamaan, suosittelen huoltamaan myös mieltä. Mieli on meidän tärkein työkalu ja hyvinvoivan mielen voimalla jaksamme kaikilla elämän osa-alueilla.
Mikäli heräsi jotain kysymyksiä tai ajatuksia, kommenttiboksi on avoinna!
Kuvat: Iines Aaltonen