Ystävyyttä ei voi pakottaa

Kollegani Maiju kirjoitti muutama päivä sitten mielettömän hyvän tekstin ystävyydestä, jota lukiessa nyökyttelin oikeastaan jokaisen lauseen kohdalla. Jo tuossa kohtaa päätin tarttua aiheeseen, sillä se on mielestäni mielenkiintoinen, kuten ihmissuhteet ylipäänsä. Olen kirjoittanut ystävyydestä tässä matkan varrella useampia blogitekstejä ja etenkin viime vuosina korostanut sitä, kuinka perhettä emme voi valita, mutta ystävät voimme. Tästä syystä lähellään kannattaa pitää ne ihmiset, joiden kanssa synkkaa, kokee yhteyttä ja joihin voi aidosti luottaa. Olen maininnut tästä ennenkin, mutta omassa elämässä ne syvemmät ystävyyssuhteet ovat syntyneet vasta aikuisiällä, yli 22-vuotiaana ja erityisesti viime vuosina muuttuneet entistä tiiviimmiksi. Tiedän, moni varmaan ihmettelee, miksi en ole enää tekemisissä ”nuoruuden” ystävien kanssa, johon vastaan, että elämässäni moni ystävyyssuhde on kariutunut liian pitkiin välimatkoihin (oma muutto Helsinkiin), seurakunnasta eroamiseen (kun parikymppisenä jätin uskonyhteisön) ja yksinkertaisesti siihen, että on kasvettu eri suuntiin. Etenkin viimeisin on tapahtunut elämässäni useita kertoja ja se on mielestäni hyvin luonnollista. Kyseisen ilmiön olen kokenut jopa parisuhteessa, joten tiedän, miltä tuntuu, jos ajatusmaailmat tai tulevaisuuden suunnitelmat eivät enää vuosien jälkeen kohtaa.

Tänään haluan kuitenkin ottaa kantaa siihen, jos ystävyys ei ole molemminpuolista tai molemmat eivät halua viedä ihmissuhdetta samaan suuntaan. Nimittäin yhtä usein, kun tätä tapahtuu uusissa tapailusuhteissa, sitä voi tapahtua myös muissa ihmissuhteissa. Eli aina molemmat eivät ole samalla viivalla fiilisten kanssa, vaan toisinaan tunteet voivat olla osittain yksipuolisia tai muuttua paremman tutustumisen myötä sellaisiksi. Itsehän olen ollut tuollaisessa tilanteessa parikin kertaa elämäni aikana ja nimenomaan roolissa, jossa en ole halunnut viedä kaveruutta ystävyyden tasolle, vaikka toinen olisi halunnut. Yksi painava syy noissa tilanteissa on ollut se, etten vaan kokenut toisen kanssa kemiaa, luottamusta, enkä samankaltaisuutta. Itselleni tuo viimeisin kohta on ehkä se tärkein, eli vaikka samanlainen ei tarvitse olla, tulee tiettyjä yhdistäviä asioita olla, jotta ystävyys toimii. Tärkeää ystävyydessä on myös arvomaailma ja etenkin se, miten asioihin suhtautuu ja miten maailmaa katsoo. Ehdottomia punaisia vaatteita ovat puolestaan kateus, epärehellisyys ja tietynlainen ahneus. Tässäkin tullaan mielestäni siihen, miten kaksi maailmaa täysin eri suunnista katsovaa henkilöä harvemmin kohtaavat syvemmin. Eli arvoilla on suuri merkitys sen suhteen, voiko kaveruus syventyä ystävyydeksi, tai haluaako sen edes siihen suuntaan syvenevän?

Jo mainitsemani tilanteet ovat toki aina ikäviä, mutta kuten Maijukin tekstissään kirjoitti, on hyvin luonnollista, ettei ihmissuhde kaikkien kanssa toimi yhtä luontevasti ja syvästi. Monesti ihminen pystyy ylläpitämään tietyn määrän läheisiä ihmissuhteita ja loput jäävät sitten pinnallisemmalle tasolle. Kaikkia ihmisiä ei myöskään ole tarkoitettu ystäviksi ja osa heistä on vain ohikulkumatkalla elämässämme, kun osalla taas on se tärkeä, suurempi rooli. Ymmärrän, miten kivuliasta on tulla torjutuksi, mutta kipu on osa elämää. Ja toisaalta noissa tilanteissa kannattaa ajatella aina, kuinka joku toinen ihminen on minua varten. Jos tämän ihmisen kanssa ihmissuhde ei toimi molemmin puolin, on varmasti olemassa ihminen, jonka kanssa se toimii. Valitettavasti kipua ei ole aina helppo käsitellä, sen tiedän itsekin. Toisaalta usein kivuliaissa tilanteissa on mahdollisuus kasvaa henkisesti ja oppia itsestään. Näkisin myös, että siinä kohtaa, kun tunnemme itsemme paremmin, löydämme herkemmin elämään ne itsemme kaltaiset ystävät ja sielunkumppanit. Uskon tässä mielessä jonkinlaiseen vetovoiman lakiin, eli ihmiset, joissa on samankaltaisuutta, vetävät toisiaan puoleensa. Ja erityisesti, jos on herkillä omien energioiden kanssa, on ehkä helpompi tunnistaa, milloin joku ihminen on minua varten ja milloin taas ei.

Hieman samaan aiheeseen liittyen, olen kohdannut elämässäni ystävyyden viilenemistä sekä toisaalta myös lähenemistä. Viileneminen on aika luontevaa siinä kohtaa, kun kypsytään ja tosiaan aina kasvu ei tapahdu samaan suuntaan. Toisinaan käy myös niin, että itse menee eteenpäin ja toinen ikään kuin jää siihen ”vanhaan” tai toisinpäin. Noissa tilanteissa on aika luontevaa, ettei ystävyys välttämättä jatku enää samalla tavalla, tai ainakaan yhtä tiiviinä. Positiivista on toki se, jos kaveruus syvenee ystävyydeksi ja näin minulle on käynyt elämässäni ainakin yhden kerran. Eli nuoruuden ”baaritutusta” tulikin yksi parhaista ystävistäni, kun alettiin viettämään enemmän aikaa yhdessä ja kasvettiin molemmat aikuisiksi. Olen myös monesti miettinyt, miten erilaisia ystäviä omistan ja miten suhde heistä jokaiseen on tavallaan hieman erilainen. Useamman ystävistäni kanssa ollaan päivittäin tavalla tai toisella tekemisissä, mutta on myös heitä, joita näen harvemmin ja joiden kanssa saatetaan viettää pitkäänkin hiljaiseloa, mutta silti jatketaan aina siitä, mihin viimeksi jäätiin ja ystävyys on silti syvällisellä tasolla. Eli aina tiivis yhteydenpito ei välttämättä ole meriitti ystävyyden syvyydestä, vaan ystävyyttä voi olla monenlaista ja se on aina yhtä rikasta!

Tekstin pääpointti oli kuitenkin se, ettei ystävyyttä voi, saatikka tulisi koskaan pakottaa. Jokaisella meistä on oikeus valita elämäänsä ihmiset, jotka tuntee itselleen oikeiksi ja joiden kanssa asioiden jakaminen tuntuu hyvältä. Ystävyys on mieletön lahja silloin, kun se toimii luontevasti ja vaivattomasti, yhteisymmärryksessä. Uskon myös siihen, että jos et ole elämääsi niitä oikeita ystäviä vielä löytänyt, tulet heitä kyllä löytämään, kunhan ensin tutustut itseesi. Kaikki lähtee mielestäni itsestä, eli jos suhde itseen on huonossa jamassa tai identiteetti pirstaleinen, todennäköisesti myös ympärillä on kaaosta. Omakohtaisesta kokemuksesta voin sanoa sen, miten vasta siinä kohtaa, kun aloin tutustumaan aidosti itseeni, löysin elämääni tyydyttäviä ja tasapainoisia ihmissuhteita. Ja siinä kohtaa, kun opettelin arvostamaan itseäni, opin arvostamaan myös ihmisiä lähelläni, jonka seurauksena ystävyys muutti ikään kuin muotoaan ihan jo käsitteenä. Parikymppisenä en edes tiennyt, mitä on aito ystävyys, nyt tiedän.

Onko teillä kokemuksia aiheen tiimoilta?

Kuvat: Iines Aaltonen