Neljäkymmentäkaksi

Neljäkymmentäkaksi. Eipä siinä mitään, ihan hyvä ikä sekin. Työtittelini mukaan olen ollut seniori ja useamman vuoden, ja vähitellen alan tuntea itseni myös siksi. Siis vanhemmaksi, en vanhaksi.

Neljäkymmentäkaksi

Tukkaa on päässä vähemmän kuin vuosi sitten, mutta muuten olo nelikymppisenä ei tunnu yhtään sen kummallisemmalta kuin kymmenen vuotta sittenkään. Paitsi että iltaisin alkaa nukuttaa aiemmin enkä voisi enää kuvitellakaan notkuvani perjantaisin baarissa neljään asti.

Polvi on myös joskus kipeä, mutta olen huomannut, että alkuvuoden aktiivinen lihaskuntoharjoittelu – jalkapäivää skippaamatta – on lopettanut polvikivut. Mietin itse asiassa, että olen varmasti fyysisesti paremmassa kunnossa kuin kaksikymmentä vuotta sitten, jolloin en harrastanut yhtään minkäänlaista liikuntaa.

Neljäkymmentäkaksi

Näitä välivuosia ei pahemmin juhlita, mutta lapsille jokainen mahdollinen merkkipäivä on iso ja tärkeä asia, joten tänäänkin söimme yhdessä pienen juhla-aamiaisen ennen töihin, kouluun ja päiväkotiin menoa. Tällä kertaa ei kuitenkaan croque madameja vaan lämpimiä perunarieskoja. Tyttärelle oli tärkeää tarjoilla myös itse tehty ja koristeltu muffinssi, jossa paloi kynttilä.

Neljäkymmentäkaksi

Juhliminen jatkuu tosin jo huomenna, kun lunastan lahjani ja menemme pitkästä aikaa koko perheen kanssa syömään ravintolaan. Paikka on yksi lempiravintoloistani kaupungissa: Farang, joka on muuttanut uusiin tiloihin. En ole käynyt niissä, ja edellisestä illallisessa Farangissa on muutenkin hyvin pitkä aika.

Neljäkymmentäkaksi

Tästä tulee hyvä vuosi, siitä olen varma!

 

Perhe Oma elämä

Toivepostaus: Mitä musiikki merkitsee minulle

Pyysin taannoin aiheita toivepostauksille, ja yksi toiveaiheista oli ”Mitä musiikki sinulle merkitsee”. Tähän on helppo vastata: onnea.

Tarkennetaan hieman.

Musiikki

Firman bändin kanssa Angry Birdsin 10-vuotisjuhlissa / Kuva: Akifoto

Aloitin pianotunnit 8-vuotiaana ja vuotta myöhemmin pääsin musiikkiluokalle. Siitä alkaen musiikkia oli elämässäni päivittäin aina lukion loppuun saakka ja kävin soittotunneilla (pianoa ja trumpettia), kuorossa, big bandissa, laulutunneilla ja laulamassa Jyväskylän kaupunginteatterissa jopa useamman kerran viikossa. Armeija teki musiikkiharrastuksiin vuoden tauon, mutta senkin jälkeen jatkoin vielä laulutunteja ja esiinnyin yhdessä teatterin operetissa.

Monet harrastukset päättyivät luontevasti koulun päättymisen myötä, mutta laulua jatkoin vielä opiskeluaikana konservatoriossa, kunnes muutimme Helsinkiin opintojen päätyttyä. Kävin vielä vuoden verran pop-jazz-konservatoriossa pedioppilaana, mutta paikka oli vain vuodeksi.

Sitten säännöllinen musiikin harrastaminen päättyi kuin seinään, ja tunne oli outo. Olin siihen asti tehnyt erilaisia musiikkihommia käytännössä viikoittain tai useamman kerran viikossa lähes kaksi vuosikymmentä, mutta yhtäkkiä minulla ei ollutkaan mitään paikkaa, missä jatkaa harrastusta, porukkaa, kenen kanssa musisoida eikä mahdollisuutta esiintyä missään.

Koin musiikkityhjiön niin ahdistavaksi, että minun oli pakko alkaa aktiivisesti etsiä uusia tapoja harrastaa musiikkia ja erityisesti laulua. Löysin Sibelius-akatemian jazz-laulu ja jazz-yhtyelaulukurssit, Helsingin työväenopiston laulutunnit ja niiden kautta vielä opettajan, jolta sain yksityistunteja.

Reilut kymmenen vuotta sitten lähdin bändihommiin. En ollut koskaan laulanut bändissä, mutta päädyimme perustamaan silloiselle työpaikalleni House Bandin, jonka kanssa esiinnyimme sekä firman juhlissa että asiakastilaisuuksissa, ja heitimme myös pari julkista keikkaa. Sain siitä sen verran itsevarmuutta bändihommiin, että lähdin etsimään aktiivisesti itselleni bändiä Muusikoiden.netin kautta. Kävinkin kokeilemassa useamman bändin kanssa, kunnes löysin kivan porukan, jonka kanssa jatkaa hommia.

Kokoonpano koki isoja muutoksia pariin kertaan, eikä bändin kanssa saatu aikaan merkittäviä tuloksia. Reilut kaksi vuotta sitten löysin puolivahingossa nykyisen lauluyhteeni ja päätin keskittyä siihen ja lopettaa bändihommat nykyisen työnantajani House Bandia lukuun ottamatta.

Lauluyhtyeen kanssa pääsen jälleen tekemään sitä, mitä rakastan eniten, esiintymään, ja lauluyhtyeessä olen päässyt hyödyntämään osaamistani sekä solistina että stemmalaulussa ja myös kokeilemaan itse kuusiäänisten sovitusten tekemistä. Olen tehnyt ihan mukiinmenevät sovitukset kappaleisiin Let Me Entertain You ja Shallow, ja tekisin niitä enemmänkin, jos vain olisi aikaa.

Bändihommat kuitenkin kiinnostelevat edelleen, ja lauluyhtyeen toisen laulajan kanssa meillä on nyt myös bändiprojekti kolmen ammattimuusikon kanssa. Olemme treenanneet yhdessä muutamia kertoja ja alkaneet tehdä nauhoituksia muutamista biiseistä. Uskon, että myöhemmin tänä vuonna sen kanssa saadaan jotain tuloksiakin aikaiseksi ja kehtaan kertoa projektista enemmän.

Vaikka en ole tehnyt musiikkia koskaan ammatikseni enkä haaveillut muusikon urasta, se on elämäntapa, ja vaikka en voi kutsua itseäni muusikoksi, voin aivan silmää räpäyttämättä sanoa olevani laulaja.

Kun saimme ensimmäisen lapsemme, olin valmis luopumaan kaikesta muusta paitsi musiikista. Nyt lapset pitävät aivan luonnollisena, että isi käy kerran viikossa tai kahden viikon välein laulutreeneissä ja toisinaan myös bänditreeneissä. Tytär soittaa itse viulua, ja molemmat myös laulavat kivasti. En halua pakottaa heitä harrastamaan musiikkia, mutta olen hyvin iloinen, jos musiikista tulee myös heille tärkeä osa elämää.

Mitä musiikki siis minulle merkitsee? Se merkitsee minulle rentoutumista, ystäviä, omaa aikaa, hetkeä unohtaa työt ja velvollisuudet, mahdollisuutta näyttää omaa osaamista, kihelmöivää esiintymisjännitystä, suurta iloa ja onnistumisen tunteita.

Musiikki merkitsee minulle onnea.

Aiemmin olen kirjoittanut musiikista mm. nämä postaukset:

…ja kerran tein tällaisen musiikkivideon:

Edelliset toivepostaukset:

 

Hyvinvointi Oma elämä Musiikki