Elina Rouhiainen – Unienpunoja (Väki #3)

♥♥

Tammi 2020

Vihdoin sain aikaiseksi tartuttua Elina Rouhiaisen nuorille/nuorille aikuisille suunnatun fantasiatrilogian päätösosaan. Viehätyin ensimmäisestä Muistojenlukijasta, mutta toinen osa Aistienvartija oli suuri pettymys ja kirjoitinkin sen arvostelussa kolmososalla olevan huimasti kirittävää.

Dai, hänen veljensä Nelu, Kiuru sekä Pohjois-Irlannista mukaan tempautunut Sugar ovat vihdoin onnistuneet muodostamaan väellään eli yliluonnollisilla kyvyillään täydellisen ringin. Ei ole kuitenkaan aikaa hengähtää, sillä vaarallinen Väki on edelleen heidän kimpussaan tarkoituksenaan hyväksikäyttää heidän voimansa ja pyyhkiä heidät sitten maailmankartalta. Ringin on kerättävä rohkeutensa viimeiseen taisteluun ja onnistuttava hajottamaan Väki, sekä sisältä että ulkopuolelta.

Trilogiassa olisi ollut loistavat eväät vakuuttavalle fantasiasarjalle, mutta juuri fantasian suhteen se jää valitettavan vajaaksi. Nuorten voimakkaat, kiinnostavat, yliluonnolliset kyvyt ja taistelu Väkeä vastaan jättikin valtavan määrän kysymyksiä, joihin odotin turhaan vastausta koko kirjasarjan verran: Ketkä päätyvät mieroiksi ja ketkä väkeviksi? Paljonko heitä on maailmassa tai Suomessa? Ovatko kyvyt aina synnynnäisiä? Miten nuoret yhtäkkiä oppivat hallitsemaan kykynsä täydellisesti ja jopa piilottamaan ne Väeltä, joiden ydintehtävä on vainuta mierot?

Ehdottomasti ärsyttävintä Unienpunojassa, samoin kuin edellisessä osassa, on jatkuvasti tunnelma että Jotain Suurta on aivan juuri tapahtumassa – ja sitten ei oikein tapahdukaan yhtään mitään. Juoni on suurimman osan aikaan kuin tyhjäkäynnillä ja sivut täyttyvät tunteisiin keskittyvästä jaarittelusta; miltä päähenkilöistä tuntuu tämä, tuo ja se asia. 

Vaikka yritin parhaani päästä asiasta yli, myös terminologian ongelmat vaivasivat edelleen. Väki/väki/väkevä-kolmikon sekavuus ja myös muut termit, miero tai muisko yms., töksähtivät edelleen korvaan. Myös jotkut hölmön lapselliset juonivalinnat tökkivät, kuten se miten nuoret pystyivät elämään läpi Suomen talven ulkona luolassa vain teltalla ja normivaatteilla varustettuna. Riman alta meni myös Neluun liittyvä juonikuvio, jossa hän mustatukkaisena ja tummahipiäisenä Romanian romanina, onnistuu täydellisesti soluttautumaan muukalaisvihamieliseen Väen toimistoon vain värjäämällä tukkansa blondiksi ja laittamalla siniset piilolinssit päähän.

Olisin ehkä lopulta pitänyt trilogiasta ilman fantasiaosuutta, koska nyt odotin sivu toisensa (eli yli tuhannen sivun verran) jälkeen syventymistä itseäni eniten kiehtovaan yliluonnollisen maailmaan. Sanottava kuitenkin on, että Rouhiainen kirjoittaa sulavasti, ja juoni kytkeytyy hyvin yhteiskunnallisiin teemoihin, jos sitä fantasiaromaaniltaan toivoo. Se ei kuitenkaan riitä paikkaamaan turhautumista, jonka trilogian aukot ja täyttymättä jäävä odotus saivat aikaan.

Kotiutin kirjastosta juuri itseään noitana pitävän Kupariketun sekä tietokirjailija Heikki Saureen kirjoittaman Noitakirjan sekä Riina Tanskasen sarjakuvakokoelman Tympeät tytöt. Toivottavasti jompi kumpi näistä onnistuu ihastuttamaan ja rikkomaan jo kolmen heikon lukukokemuksen tarjonneen kirjan putken!