A. J. Finn – Nainen ikkunassa
♥♥
Alkuteos The woman in the window (2018)
Otava 2018
Suom. Jaakko Kankaanpää
En lue kovin usein moderneja dekkareita,sillä jännityksen nälässä tartun useimmiten Agatha Christien tuotantoon tai muuhun cozy crimeen. Nainen ikkunassa – kirjan poikkeava alkuasetelma kutkutti kuitenkin lukuhermojani ja kun kirja vielä sopi näppärästi Helmet-lukuhaasteeseen (kohtaan 22. Kirjassa on epäluotettava kertoja), se oli otettava luvun alle. Dekkari on pseudonyymilla A. J. Finn kirjoittavan yhdysvaltalaiskirjailija Daniel Malloryn esikoisteos.
Perhettään kohdanneen tragedian jälkeen nelikymppinen Anna on sairastunut voimakkaaseen agorafobiaan eli julkisten paikkojen pelkoon, ja sulkeutunut kokonaan kotiinsa. Muutos aiempaan elämään on huomattava, lastenpsykologina työskennelleen Annan arjesta on nimittäin kadonnut sekä työ, että läheiset, eikä hän tapaa kasvokkain enää muita ihmisiä, kuin kotona käyviä ammattiauttajia. Päivät kuluvatkin viiniä siemaillen internetin maailmassa sekä kaduntakaisten naapureiden toimintaa ikkunasta seuraillen.
Eräänä päivänä tapahtuu odottamatonta, kun naapurin rouva saapuu Annan luokse yllättäen kylään ja he viettävät yhdessä mukavan illan. Kyläilyä seuranneena päivänä Anna sattuu taas kerran vilkaisemaan naapuriperheen ikkunaan ja joutuu kauhukseen todistamaan luonaan vierailleen naisen julmaa murhaa. Mutta miksi kaikki, poliiseja myöten, vannovat, että Anna on kuvitellut kaiken, jopa naapurinrouvan olemassaolon?
Nainen ikkunassa todisti jälleen kerran sen, etteivät kirjojen kansissa olevat ylistyssanat, tulivatpa ne Stephen Kingiltä tai eivät, tarkoita automaattisesti sitä, että teos todella olisi myös omasta mielestäni mestarillinen. Käytetty kieli muodostaa luonnollisesti koukuttavan juonen ohella hyvän kirjan tärkeimmät komponentit eikä tässä toiminut oikein kumpikaan. Mallory on selvästi hirvittävän viehtynyt rönsyävän kuvailevaan kieleen ja käyttää tekstissään valtavan määrän kielikuvia ja metaforia, jotka ovat kaiken lisäksi lähes poikkeuksetta kummallisen kömpelöitä ja teennäisiä (esimerkiksi ”hänen pukunsa ympäröi häntä jotenkin epätoivoisen näköisesti, ei missään nimessä tehtäviensä tasalla mutta silti parhaansa yrittäen”). Tarinan henkilöt myös harvoin ihan normaalisti kävelevät tai menevät paikkoihin, vaan useimmiten he ”valuvat”, liukuvat” tai ”ajelehtivat”.
Onnistuin ärsyyntymään kirjailijan maneereihin niin, ettei lukemisesta meinannut tulla yhtikäs mitään ja kymmenien typerien kielikuvien (ja jatkuvan säätilojen kuvaamisen) jälkeen meinasin jo jättää leikin kesken.
Luin kirjan loppuun pitkälti vain siksi, että se sopi mainiosti lukuhaasteeseen, ja koska jaksoin uskoa aivan viimeisille sivuille, että sen loppuratkaisu veisi jalat alta. Noh, lopun twisti ei ollut ihan niin ennalta-arvattava kuin moni muu asia kirjassa (kuten Annan perheen kohtalo) ja onnistui olemaan suht jännittäväkin, mutta valitettavasti mielenkiintoinen osuus alkoi noin 400 sivua liian myöhään…
Kömpelön kikkailevan kielen lisäksi ongelmana kirjassa olikin sen auttamaton tylsyys. En missään nimessä kaipaa dekkareiltani verta ja suolenpätkiä, mutta pelkkä mielenkiintoinen alkuasetelma ja ihan siedettävä loppuratkaisu ei millään riitä pitämään mielenkiintoani yllä. Kirjan voisikin tiivistää olevan naapureitaan stalkkaavan, lääkkeitä ja alkoholia väärinkäyttävän päähenkilön pitkäpiimäistä toilailua ja loputonta päänsisäistä pohdintaa muutamalla pienellä jännitysmomentilla höystettynä.
Kirjasta on tulossa myös elokuva ja poikkeuksena yleisestä mielipiteestäni neuvoisin suosiolla jättämään lukemisen väliin ja ostamaan mieluummin lipun leffateatteriin. Jos taas kaipaat sykettä nostattavaa lukemista, nappaa kirjastosta esimerkiksi Dolores Redondon Tämän kaiken minä annan sinulle!
Seuraavilla viikoilla luvassa arvostelut jopa kahdesta autofiktiivisestä/omaelämänkerrallisesta teoksesta, Eeva Kolun esikoisteoksesta Korkeintaan vähän väsynyt: Eli kuinka olla tarpeeksi maailmassa, jossa mikään ei riitä sekä Antti Holman kirjasta Kaikki elämästä(ni). Lukuiloa viikkoon!