Antti Kivimäki – Odotusarvoisesti sinun

♥

Atena 2018

Antti Kivimäen esikoisteos Odotusarvoisesti sinun vei minut kauas mukavuusalueeltani pokerinpeluun maailmaan. Pokeriammattilaisen Villen elämän täyttää pelaamisen lisäksi lähes maaninen nettideittailu, johon hän suhtautuu samalla analyyttisyydellä kuin pokerin salaisuuksiin. Netistä hän löytää myös addiktiotutkija Pilvin, joka ei istukaan hänen laskelmiinsa vaan uhkaa suistaa Villen tarkasti suunnitellun arjen radaltaan.

Silmissä vilistävien pokeritermien selättämisen avuksi kirjan lopusta löytyy lähes neljäsivuinen sanasto, vaikka Kivimäki neuvookin, että kirjan voi myös lukea ilman sitä. Itse yritin kuitenkin pysyä pelinkuluista kärryillä, vaikkakin aika huonolla onnella, ihan vain siksi, että luen aina joko kirjat kokonaan tai jätän ne suosiolla kesken.

Yllättävää kyllä, pokerinpeluukohdat eivät olleet kirjan kamalimpia osuuksia vaan oikeastaan kaikki muu. Odotusarvoisesti sinun kaatuu nimittäin komeasti Kivimäen kielelliseen kikkailuun, joka teki lukemisesta hyvin hankalaa. Teksti vilisee sivistyssanoja, erikoisuutta tavoittelevia synonyymejä ja kuin-konjunktiolla alkavia vertauksia niin valtavasti, että itse tarina takkusi pahasti ja sai aikaan lopulta lähes raivontunteita.

”Taksi loittonee kuin punasiirtyvä galaksi: renkaiden ulina kuulostaa sitä matalammalta, mitä kovemmaksi vauhti kiihtyy.”

Odotusarvoisesti sinun muistutti myöskin ala-arvoisen arvosanan saaneen Mikko Kantomaan esikoiskirjaa Ylpeydestä,joka pursusi kaiken mahdollisen olemisen tapojen ja eri ympäristöjen kuvauksia aivan kuin kirjailija olisi saanut euron jokaisesta käyttämästään adjektiivista. Hassua sinänsä, että kummankin esikoiskirjailijan tekstistä paistaa se, että he kyllä taitavat kauniin ja rikkaan suomen kielen, mutta läväyttävät muutaman sadan pituisiin kirjoihinsa koko repertuaarinsa. Less is more, boys!

Päähenkilö Villestä taas ei saa oikein minkäänlaista otetta, hän on kummallisesti samaan aikaan kaikkea ja ei mitään. Pikkutarkoilla analyyseillä, listoilla ja peliteoreettisilla käsitteillä pyrittäneen korostamaan Villen kylmää laskelmoivuutta, joka ei sovi yhteen sen kanssa, että seuraavassa hetkessä hän saattaa julistaa olevansa huumaavan rakastunut ”vierellään makaavaan tytönvartaloon” (tytönvartalo muuten mainittiin vähintään viitisen kertaa, vaikka kyse oli käsittäkseni aikuisista naisista). Välillä Ville sukeltaa ihmeellisen houreisiin tunnelmiin, joilla ilmeisesti yritetään kuvata hänen elämäntapansa rankkuutta mutta joita ei avata tarinallisesti riittävästi. Tämän lisäksi päähenkilöllä on tilanteesta ja muusta juonesta täysin irrallisia takaumia lapsuusmuistoihinsa.

Kaiken edellämainitun lisäksi kirjailija sortuu yhteen inhokkiasioistani romaaneissa, nimittäin tunnelmien ja henkilöiden kuvaamiseen tuoksuilla ja hajuilla. Hajujen ylikorostaminen menee samaan kategoriaan kun ihmisten silmien loputon kuvailu (kristallinkirkkaat, syvän vihreät jne), joka saa minut aina pohtimaan, onko itsessäni jotain vikaa, kun en pidä muiden silmiä niin kovin erikoisina tunteiden tulkkeina tai ainakaan niin, että niitä pitäisi kauhean paljon ja jatkuvasti korostaa.

Kirjassa oli 271 sivua, jotka tuntuivat reippaasti yli viideltäsadalta. Odotusarvoisesti sinun kamppailee vuoden huonoimman kirjan ykköspaikasta aiemmin mainitun Ylpeydestä ja Herman Kochin Lääkärin kanssa.

***

Kirja sopii Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 19. Et pidä kirjan nimestä.