Bea Uusma – Naparetki: Minun rakkaustarinani

♥♥♥♥

Alkuteos Expeditionen: Min kärlekshistoria (2013)

Like 2015

Suom. Petri Stenman

”Minun on ymmärrettävä, mitä tapahtuu ihmiselle, joka oleskelee keskellä ahtojäätä vailla poispääsyn mahdollisuutta. Minun on mentävä jään sisälle, hangen alle. Minun on mentävä sinne, missä he kuolivat. Minun on päästävä Valkosaarelle.”

Aloittelin seksuaalisesta hyväksikäytöstä kertovan Vanessan jälkeen ruotsalaiskirjailija Karin Smirnoffin ylistystä saanutta Lähdin veljen luo. Selaillessani sivuja eteenpäin vastaan tuli kuitenkin turhan paljon väkivaltaa ja eläinten kaltoinkohtelua, että jätin sen suosiolla kesken. Totesin tietokirjan olevan sopiva valinta raskaiden teosten lomaan ja nappasin hyllystä luettavaksi Bea Uusman August-palkinnon voittaneen teoksen.

Eräillä illalliskutsuilla 90-luvun puolivälissä Bea Uusma nappaa hyllystä Andrée-retkikunnasta kertovan kirjan osaamatta aavistaa tarinan seuraavan häntä seuraavan viidentoista vuoden ajan. Retkikuntaan kuuluvat kolme tukholmalaismiestä lähtivät uhkarohkealle matkalleen vetykaasupallolla vuonna 1897 kadoten sen jälkeen jälkiä jättämättä. Vasta kolmekymmentä vuotta myöhemmin heidän jäännöksensä löytyivät autiolta saarelta, keskeltä Jäämerta. Ei ole kuitenkaan itsestäänselvää, että kaikki kolme miestä paleltuivat kuoliaaksi tai nääntyivät nälkään, sillä heillä oli mukanaan riittävästi varusteita sekä ruokaa. Mitä heille siis tapahtui? Kuinka he kuolivat ja miksi?

Naparetki: Minun rakkaustarinani todistaa tietokirjan voivan olla sekä ytimekäs, että jännittävä. Epäonnisen naparetkikunnan matkaa seuratessa tuntuu kuin lukisi dekkaria, mikä on hassua, koska lopputuloksen eli kaikkien kolmen retkeilijän menehtymisen, lukija tietää jo ennalta. Silti jo pelkästään retkeilijöiden lähtökohdat matkalle (kuten se, etteivät he testanneet vetypalloa kertaakaan ennen lähtöä) olivat niin surkeat, että pallon ilmaan nousemisen hetki sai melkein käteni hikoamaan.

Yhtä paljon kuin tietokirja on tarina ruotsalaisten retkeilijöiden uhkarohkeasta yrityksestä ylittää napapiiri, kertoo se kirjoittajansa intohimoisesta, jopa pakkomielteisestä, suhtautumisesta aiheeseensa. Uusma on vuosien aikana lukenut kaiken käsiinsä saaman kirjallisuuden, käynyt läpi miehiltä jääneen omaisuuden ja kulkenut heidän jalanjäljissään napapiirillä, joten maailmassa ei varmasti ole toista, joka tietäisi aiheesta yhtä paljon.

Omasta harrastuksesta tai intohimosta kirjoittamisen vaarana on lopputuloksen leviäminen käsiin niin, että siitä tulee kaikenlaisen turhan nippelitiedon aarrearkku (kuten kävi tietokirjassa Viiltäjä-Jack: Kuinka paljastimme murhaajan.)  Uusma ei myöskään pysty täysin välttämään pikkutarkkaa informaatiota, esimerkiksi kolmisenkymmentä sivua pitkä, retkeläisten reissupäiväkirjojen koonti herpaannutti hieman varsinkin siksi, että katkelmissa kuvataan päivästä toiseen sääolosuhteita sekä syötyjä ruokia. Parhautta kirjassa olivatkin napakat, jaarittelemattomat ja tarinaa eteenpäinvievät kerrontaosiot.

Tietokirja on visuaalisesti upea kaikessa värikkyydessään ja se kannattaakin siksi lukea perinteisenä paperiversiona. Yli sadan vuoden takaisen retken kronologinen eteneminen, nykyhetkeen sijoittuvat kirjailijan kommentit, valokuvat sekä piirustukset vuorottelevat keskenään täydellisesti. Kaikkein kiinnostavin osuus löytyy lopusta; viimeiset sivut on pyhitetty itse arvoituksen ratkaisemiselle, eli eri kuolinsyyvaihtoehtojen tutkimiselle kaiken saatavilla olevan todistusaineiston perusteella.

Jos Napakirja: Minun rakkaustarinani kiehtoo, pidät varmasti myös Mia Kankimäen loistavasta Naiset joita ajattelen öisin. En tiedä onko sattumaa, että myös jälkimmäinen kertoo edesmenneistä tutkimusretkeilijöistä, sillä jotain tyydyttävää on saada lukea hurjia tositarinoita omasta lämpimästä sängystä käsin. Lukuiloa viikonloppuun!

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *