Inga Magga – Varjonyrkkeilijä
♥
Like 2020
Teini-ikäiselle Lolalle koulunkäynti on lastenleikkiä mutta elämää varjostaa vanhempien ero ja äidin alkoholiongelma. Eräänä päivänä hän päätyy pieneen kotikuntaansa avatulle nyrkkeilysalille, jota vetää karismaattinen Roman Barre. Lola jää hetkessä koukkuun nyrkkeilyyn ja alkaa viettää salilla lähes kaiken vapaa-aikansa. Pian myös Barre huomaa Lolan ja alkaa valmentamaan tätä kohti arvokisoja. Valmennussuhde saa vähitellen kuitenkin yhä kummallisempia, rajoja rikkovia piirteitä ja päätyy lopulta hirvittävään tekoon. Vuosia myöhemmin Lola tapaa vetämällään grafiikankurssilla valmentajansa tyttären Rebecan, jonka seurauksena kaikki tukahdetut muistot pyrkivät pintaan.
Suunnattoman suuret keskittymisvaikeudet vaivasivat lukemista alusta loppuun ja jouduin jopa vaihtamaan äänikirjaan, koska eteneminen tökki sen verran pahasti. Olisinkin jättänyt kirjan suosiolla kesken, jos vuosi ei olisi jo loppusuoralla ja teos sopinut niin näpsäkästi lukuhaasteeseen. Aiheensa, eli urheilumaailmassa tapahtuvan hyväksikäytön, puolesta Varjonyrkkeilijä oli onnistunut, mutta muuten siinä ei toiminut oikein mikään – kieli, henkilöhahmot tai juonen kiinnostavuus.
Ihailen kirjoittajia, jotka saavat minut innostumaan itselleni entuudestaan tuntemattomista teemoista,näin kävi esimerkiksi juuri viime viikolla Ankeriaan testamentin kohdalla. Varjonyrkkeilijä pyörii vuorotellen nyrkkeilyn ja kuvataiteen ympärillä, muttei onnistunut herättämään kiinnostustani kumpaankaan, vaan päädyin lukemaan jatkuvasti uudelleen ja uudelleen samoja painotekniikoita ja nyrkkeilytreenejä kuvaavia lauseita.
Tärkeään aiheeseensa nähden Varjonyrkkeilijä on hämmentävän tylsä, se sisältää valtavasti urheiluun, elämään ja kuolemaan (ja kaikkeen siltä väliltä) liittyvää mukasyvällistä jaarittelua, joka sai minut lopulta tuhahtelemaan ääneen. Se ei siten myöskään tavoita riittävän aidosti teinitytön päänsisäistä maailmaa ja Lolan ajatuksenjuoksu tuntuukin vahvasti aikuisen kirjoittamalta.
Olen aikamoinen dialoginatsi, ja mietin aina lukiessani, tuntuuko hahmojen välinen keskustelu itsestäni luontevalta; puhuisivatko ihmiset myös tosielämän vastaavassa tilanteessa samalla tavalla? Varjonyrkkeilijän dialogi ja ylipäätään henkilöhahmojen vuorovaikutus toistensa kanssa on läpi romaanin epäaitoa ja teennäistä, herättäen saman myötähäpeän, mitä usein kotimaiset elokuvat herättävät. Erityisesti valmentaja Barren kielikuvia ja urheilufilosofisia opetuksia viljelevät dialoginpätkät saivat hänet tuntumaan ajoittain jopa koomiselta hahmolta, mikä ei varmastikaan ole ollut kirjailijan tarkoitus.
Hahmojen toiminta ja keskinäinen kanssakäyminen on myös hirvittävän kömpelöä ja omituista: Rebecca esimerkiksi kohtaa kirjassa hirttäytyneen ihmisen ruumiin, mutta asia ei pikaisen ensijärkytyksen jälkeen tule juurikaan enää hänen mieleensä myöhemmin tarinassa. Toisessa ajassa ja paikassa taas teini-ikäinen Lola istuu ystävänsä kanssa rannalla juomassa salaa alkoholia (joka vielä tuntui normaalilta teinien touhuilta), mutta pojista, treeneistä tai muusta nuorten yleisistä puheenaiheista puhumisen sijaan he keskustelevat lähinnä ”meren äärettömyydestä”.
Varjonyrkkeilijä on saanut Goodreadsissa paljon parempiakin arvosteluja, kuin mikä oma kokemukseni oli. On siis näemmä ihmisiä, jotka ovat löytäneet siitä jotain kehumisen arvoista, itselleni taas kirjan paras hetki oli sen loppu, ja siten se päätyy vuoden huonoimmat-avainsanan alle. Parempaa kotimaista kirjallisuutta (esimerkiksi ihastuttavan Sirkan) löydät allaolevan avainsanan takaa!