Maria Veitola – Veitola
♥♥♥
Johnny Kniga 2018
”Kun lukiossa Imatralla luokkakaverini suunnittelivat jatko-opiskeluitaan ja tulevia ammattejaan, minulla oli vain yksi suunnitelma: halusin Helsinkiin. Olin kyllästynyt hiljaisuuteen, samoihin naamoihin ja pikkukaupungin harrastusmahdollisuuksiin (ryyppääminen, aerobic ja kirjastossa käynti).”
Joskus kirjat löytävät lukijansa, en nimittäin tiennyt haluavani lukea Maria Veitolan elämänkertaa, ennen kuin näin sen kutsuvan, pinkin selkämyksen ystäväni kirjahyllyssä. Olen vuosien varrella katsonut muutaman jakson Yökylässä– ja Maria!-ohjelmia, mutten ollut muodostanut tästä tunnetusta mediapersoonasta ja toimittajasta sen suurempaa mielipidettä.
Se, että lukee riittävän erilaisia kirjoja, eikä koskaan kahta saman genren kirjaa peräkkäin, on yksi parhaimmista keinoista lukea paljon. Veitola oli kuin raikas tuulahdus kielellisesti kauniin, mutta myös tukahduttavan Minna Rytisalon Rouva C:n jälkeen. En muista lukeneeni toista puhekieleen nojaavaa kirjaa ja rentoon tekstiin kestikin muutaman sivun verran tottua, mutta kun pääsin vauhtiin, vei teos mennessään niin lapsuusmuistoihin Karjalaan, kuin vastasyntyneen vauvan äidin mietteisiin helsinkiläiseen kerrostaloasuntoon.
Veitola koostuu vuosien vuosien varrella eri lehtiin kirjoitetuista kolumneista, joiden taustoja kirjoittaja avaa kiinnostavasti niin, että teoksesta kasvaa virkistävän omaperäinen elämänkerta. Kolumnien väleihin lisätty nykyhetken reflektointi tuo myös hyvin esiin sen, miten Veitola on vuosien varrella muuttunut ja aikuistunut.
Luin jokunen kuukausi sitten Anna-Leena Härkösen kolumnikokoelman Ihan ystävänä sanon, joka oli niin tasapaksu, etten jaksanut kirjoittaa siitä edes arvostelua. Veitola tarjoaakin kaikkea, mitä Härkösen kirjasta puuttui: huumoria, oivalluksen hetkiä ja kiinnostavia kurkistuksia itselleni tuntemattoman kirjoittajan päänsisäiseen maailmaan. Kuten muussakin media-alan työssään, Veitola laittaa itsensä myös kirjassaan ihailtavalla tavalla alttiiksi arvostelulle kertoen rehellisesti ja aidosti hyvin kipeistäkin elämänkokemuksistaan.
Eniten minut yllätti positiivisesti se, että Veitola kirjoittaa villin nuoruuden ja media-alan työnsä ohella suurimmaksi osaksi ihan tavallisista asioista: mielenterveyden rakoilusta, äitiyden kiemuroista, työelämän paineista ja suhteesta omiin vanhempiin. Kirjoittajan räiskyvä julkisuuden kuva mielessäni en todellakaan olettanut löytäväni teksteistä niin paljon samastumispintaa, kuin mitä niistä lopulta sain. Veitolan elämänkokemuksista on löydettävissä tosin myös elitistisiä piirteitä, jotka varmasti joitakin lukijoita ärsyttävät (kuten se miten hän hakee erillisyyttä ja vapautta, kurjuuden maksimointia, aurinkomatkaltaan Thaimaan saaristosta tai miten hänen terveyden ylläpidon luottohenkilöihin kuuluvat yksityislääkärin ohella niin terapeutti, kasvohoitaja kuin hierojakin).
Jos jotain olisin teoksessa muuttanut, niin ehdottomasti tekstin asettelun ja fonteilla kikkailun, joka oli omaan makuuni turhan levotonta. Haluan tekstini konservatiivisesti selkeissä kappalepötköissä, yhdellä fontilla kirjoitettuna ja jos jotain sisennyksiä tms. käytetään, tulisi niissä olla joku logiikka. Myöskään rakeiset valokuvat eivät oikein palvelleet tarkoitustaan, koska ne olivat niin epäselviä, ettei niistä saanut oikein mitään selvää. Keskittymiseni alkoi myös herpaantua kirjan puolivälin paikkeilla, pitkälti siksi, että eri teksteissä oli aika paljon samojen kokemusten ja näkökulmien toistoa, esimerkiksi sama tarina Imatran kirjaston musiikkiosastolta tuli luettua ainakin kolmisen kertaa.
Kotiutin kirjastosta juuri Kate Elizabeth Russellin Vanessan ja Elif Shafakin Booker-palkintoehdokkaan 10 minuuttia 38 sekuntia tässä oudossa maailmassa, joista luvassa arvostelut lähiviikkoina. Pysy siis kuulolla!