♥♥

Teos 2018

Minna Lindgren on tehnyt pitkän uran toimittajana ja on tunnettu myös vanhainkotiin sijoittuvan Ehtoolehto-trilogian kirjoittajana. Vihainen leski päätyi lukulistalleni edellisen Helmet-lukuhaasteen vuoksi, Goodreadsin arvosteluiden perusteella se ei luultavasti olisi saanut mahdollisuutta.

Ullis on 74-vuotias ja ensimmäistä kertaa vapaa. Hänen lapsensa ovat jo kasvaneet keski-ikäisiksi ja puoliso, jonka omaishoitajana Ullis on toiminut viimeiset kymmenen vuotta, on menehtynyt. Ullis kaivaa esiin puhelinluettelon, alkaa soitella vanhoille tutuilleen ja löytää yhteisen sävelen vuosien jälkeen terveysintoilija Hellusta ja ikuista vappua elävästä Pikestä. Mutta kaikki eivät suhtaudu Ulliksen uuteen elämään samanlaisella innolla kuin hänen ystävänsä, hänen lapsillaan on nimittäin aivan toisenlaisia suunnitelmia äitinsä varalle, kuin diskoillat Ikivihreä-baarissa. Ja löytääkö Ullis itse enää polkuaan uudenlaisessa elämäntilanteessa?

Olen jo muutamaan otteeseen kirjoittanut siitä, miten huumori on vaikea laji ja koen myös olevani aika vaikeasti miellytettävä lukija sen suhteen. Inhosin yli kaiken Henriikka Rönkkösen Mielikuvituspoikaystävän pissakakkahuumoria (tästä ei valitettavasti löydy arvostelua) ja Terhi Tarkiaisen Pure mua–kirjassa taas kirjailijalla oli mielestäni vähän liian hauskaa ja vähempikin vitsailu olisi riittänyt. Olen kuitenkin onnistunut myös muutamaan otteeseen nauramaan romaanien äärellä, esimerkiksi Kristiina Saha onnistui viihdyttämään oivaltavilla näkemyksillään muun muassa päähenkilön äitisuhteesta. No, miten pärjäsi Minna Lindgren vertailussa? Niin huonosti, että ensimmäisten viidenkymmenen sivun jälkeen lukeminen alkoi tuntua suht tuskaisalta.

Suurin ongelmani kirjaa kohtaan oli se, että vanhusten esittäminen kapinallisina kiroilun ja ylilyövän riettailun keinoin on vähän kulahtanut konsepti. Pidän toki erittäin tärkeänä sitä, että kaikenikäisten ja -laisten ihmisten seksuaalisuudesta kirjoitetaan (kirjoitin siitä lyhyesti esimerkiksi täällä) mutta en silti jaksanut nauraa Ulliksen seksijoogaa-kokemuksille tai hänen pitelemättömän ystävänsä Piken kaksimieliselle (huonolle) huumorille. Yksi kirjan lähtökohtaisesti hyvistä ideoista eli Ulliksen päänsisäiset, kriittisen dialogin pätkät taas on höystetty valtavalla määrällä kiroilua. Laskin, että yhdessä puolen sivun kappaleessa oli seitsemän eri kirosanaa ja kun tämänkaltaisia kappaleita oli kirjassa toistakymmentä, alkoi se tulla korvista ulos.

Kirjasta on kirjoitettu myös näytelmä enkä voinut olla kuvittelematta, miten raskas kokemus tämä mukahauska tarina teatterissa olisi, niin paljon henkilöt huusivat, riehuivat ja tosiaan, kiroilivat. Toisen sydämen Vihainen leski ansaitseekin vain siksi, että löysin sieltä joitakin tärkeitä ja ihan viihdyttäviäkin pilkahduksia liittyen vanhusten itsemäärämisoikeuteen ja yhteiskunnallisten normien rikkomiseen.