Outi Pakkanen – Julma kuu

Crime Time 2012

Huom! Sisältää juonipaljastuksia.

Outi Pakkanen kuuluu niiden suomalaiskirjailijoiden joukkoon, jonka tiedän kirjoittaneen vuosikymmenien ajan, mutta joiden tuotokset eivät ole koskaan herättäneet riittävää innostusta. Kuten niin moneen muuhunkin kirjaan tänä vuonna, tartuin myös Julmaan kuuhun Helmet-lukuhaasteen myötä, sain nimittäin sillä taklattua näppärästi kaksikin eri haastekohtaa.

Johanna elää aivan tavallisen helsinkiläisen sinkkunaisen arkea kunnes eräänä päivänä hän kohtaa ravintolassa komean Samuelin. Johanna kärsii juuri tuona päivänä hirvittävästä migreenistä ja on päätynyt ravintolaan juodakseen lasin vettä, jotta selviäisi matkasta kotiin. Kummaa kyllä, psykiatrina toimiva Samuel osaa parantaa muitakin kuin mieliä, Johannan päänsärky nmittäin häviää samalla, kun Samuel vie jalat hänen altaan hurmaavuudellaan. Intohimoinen rakkaus sokaisee Johannan eikä tämä huomaa vaaran merkkejä. Pariskunnan suhdetta seuraa kuitenkin yllättävä taho, naapuritalossa asuva vanha rouva kiikareineen. Mutta ehtiikö rouva auttaa Johannaa ennen kuin on liian myöhäistä?

Julman kuun kuvaus lähisuhdeväkivallasta on täysin epäuskottava, aivan kuin Pakkanen ei olisi tehnyt minkäänlaista taustatyötä aiheen tiimoilta. Tunnetusti pari- ja lähisuhdeväkivalta alkaa yleensä aina henkisellä tasolla, esimerkiksi kietoutuen mustasukkaisuuteen ja rajoittamiseen, ei ensimmäisten viikkojen aikana suoraan fyysisellä väkivallalla. Kirjassa taas Samuel lyö Johannaa jopa kaksi (!) kertaa ensimmäisillä treffeillä (!!) ja vieläpä julkisella paikalla, joka sekin on hyvin epäuskottavaa tietäen, että parisuhdeväkivalta tapahtuu useimmiten niin sanottujen kulissien takana eli kotona.

Samuel on jo ennen lyömistäkin, välittömästi Johannan tavattuaan niin älyttömän epävakaa mielipuoli, että luulisi kenen tahansa, pahasti rakkaudennälkäisenkin, hälytyskellojen alkavan soida jo heti siinä vaiheessa. Ensimmäisten päivien aikana Samuel nauraa kunnes raivostuu, käskyttää ja kertoo suoria mielipiteitään Johannan asunnosta ja ulkonäöstä. Viimeistään kissantappovitsien ja lyömisen jälkeen kannattaisi ehkä olla suostumatta toisiin treffeihin? Mutta ei, Johannapa pohtii, koska voisi alkaa kutsua Samuelia kullaksi ja tunnustaa tälle rakkautensa… Tällä en tarkoita missään nimessä sitä, että väkivaltaisesta suhteesta olisi jotenkin helppo lähteä, päinvastoin, vaan yksinkertaisesti sitä, ettei ole missään määrin uskottavaa, että kukaan rakastuisi mieheen, joka on heti kättelyssä väkivaltainen ja umpihullu.

Lopulta Samuelin ja Johannan tragikoominen romanssi alkoi saada niin absurdeja piirteitä, että pyrskähtelin kirjan tapahtumille, mikä ei varmaankaan ollut Pakkasen tarkoitus. Kaiken kaikkiaan Julma kuu oli syvällisyyden puutteessan kuin huono, pidennetty naistenlehden novelli. Ainoa asia,josta kirjassa pidin edes jonkun verran, oli naapurin stalkkerileidi.Täysin turhaan juoneen ympätystä Johannan ystävän avioerosta tai surkean mielikuvituksettomasta loppuratkaisusta en edes jaksa kirjoittaa.

Pakkanen on kirjoittanut ensimmäiset kirjansa 70-luvulla ja sinne hän tuntuu jääneen, ainakin Julman kuun perusteella. Kirjan henkilöt ovat esimerkiksi pukeutuneet mokkanahkapusakoihin ja Johanna hurmaantuu poninhäntäpäisestä Samuelista. Myös popkulttuuriviittaukset henkivät menneiden vuosikymmenten havinaa ja olisivat kaivanneet päivitystä kirjoitusvuoteen.

Moni on kirjoittanut Helmet-lukuhaasteesta, että on lukenut sen myötä kirjoja, joihin ei olisi muuten tarttunut ja kokenut siten haasteen tuoneen monipuolisia lukukokemuksia. Itse taas olen onnistunut valitsemaan haasteeseen niin järkyttävän huonoja kirjoja, Julman kuun ohella muun muassa yhden sydämen saaneet Lääkärin ja Odotusarvoisesti sinun, että olen valmis skippaamaan haasteen ensi vuonna. Olisin nimittäin ilman haastetta jättänyt luultavasti nämä kaikki kesken ja keskittynyt johonkin aikani arvoiseen.

***

Kirja sopii Helmet-lukuhaasteessa kohtiin 28. Kirjan kannessa on kuu ja 30. Kirjan kannessa on kaupunkimaisema.

Kulttuuri Kirjat

Elina Pitkäkangas – Kuura

♥♥

Myllylahti 2016

Huh, edellisestä postauksesta on vierähtänyt jopa kaksi viikkoa! Luen yleensä monta kirjaa vuorotellen fiiliksen mukaan, joka tarkoittaa sitä, että löydän yöpöydältä aina sopivaa luettavaa. Viime kuukausien tahiminen Odotusarvoisesti sinun kanssa, avoimen yliopiston tenttikirjoihin uppoutuminen ja päivätyö ovat hidastaneet lukutahtia huomattavasti. Koinkin huutavaa tarvetta aivot narikkaan-kirjallisuudelle ja nappasin hyllystä Elina Pitkämäen trilogian avausosan, Kuuran.

Parhaat ystävykset Aaron ja Inka asuvat Turun lähellä Kuurankeron pienessä kunnassa. He, kuten kaikki muutkin, tietävät ihmissusia elävän edelleen Suomen mailla, mutta huhu kuuluu, että hukkia tavataan nykyään vain maan kaukaisimmissa kolkissa. Eräänä päivänä Inkan veli Tuukka lähtee selvittämään Kuurankeron suljettujen muurien yli perheen edesmenneen isän ihmissusiin liittyvää salaisuutta mutta joutuu retkensä seurauksena sairaalaan. Kuullessaan uutisesta, Inka lähtee päättömästi täyden kuun aikana, ilman muurinvartijoiden siunausta, ryntäämään kohti sairaalaa ja joutuu toteamaan ihmissusia elävän paljon lähempänä kuin hän on arvannutkaan. Myös Aaronin elämä muuttuu, kun Inka kertoo hänelle totuuden punatukkaisesta Matleenasta ja tämän veljestä. Yllättäen, Aaron ei saa enää silmiään irti Matleenasta ja joutuu ottamaan tämän vuoksi useammankin riskin.

Kuten odotinkin, Kuura oli nopeaa luettavaa ja ihan viihdyttävää sellaista. Olen tosin aina pitänyt ihmissusia vähän tylsinä taruolentoina, erityisesti verrattuna suosikkipahiksiini vampyyreihin. Ihmissusien perusongelma on yksinkertaisuudesssaan se, että ne muuntautuvat, ainakin useimpien versioiden mukaan, susiksi vain täysikuun aikana ja siten ovat suurimman osan aikaa ihan tavallisia ihmisiä. Kirjassa ongelmaa kierretään ihmissusihahmolla, joka pystyy muuntautumaan sitä halutessaan sekä tietenkin täysikuun aikaisten tapahtumien kuvauksilla.

Suurimman roolin kirjassa saa kuitenkin huikeisiin mittasuhteisiin yltyvä ehta teinimeininki elämää suurempine draamoineen, peitonheilutteluineen ja kännisekoiluineen. Aikuiselle Kuuran lukeminen tuntui samalta, kuin olisi pitkän työpäivän jälkeen bussissa täynnä kiljuvia ja kiroilevia teinejä, joilla on kuitenkin ajoittain ihan viihdyttävät jutut. Kuura olisi takuulla uponnut viiden tähden veroisesti viisitoista vuotta sitten, nyt hymähtelin Inkan ja Aaronin toiminnalle ja keskusteluille ja tunsin oloni vain niin kovin vanhaksi.

Erityisesti Inka on sanalla sanoen raivostuttava kaikessa ulkonäkö- ja itsekeskeisyydessään sekä toilailuissaan, jotka uhkaavat lopulta viedä kaikilta hengen. Jos minun pitäisi valita päähenkilö vähän nössön Muistojenlukijan  Kiurun tai Inkan välillä, valitsisin ehdottomasti ensimmäisen. Sen verran mummuksi koin itseni, että taidanpa jättää seuraavat osat nuorempien luettavaksi…

***

Kirja sopii Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 37.  Pienkustantamon julkaisu.

Kulttuuri Kirjat